torstai 31. tammikuuta 2013

Suomessa on riittävästi venäjän kielen osaajia



Kulttuurinen meemi, kopioituja, on väite joka kiertää ja kopioituu keskusteluissa siirtyen ihmiseltä toiselle. Viime päivityksessä käsittelin sinnikästä meemiä, jossa Venäjä muka tahtoo solmia viisumivapauden länsimaiden kanssa, vaikka todellisuudessa näin ei ole. Ei ainakaan sillä tavalla, miten tavallinen suomalainen poliitikko tai kaduntallaaja viisumivapauden ymmärtää; rajatarkastuksen jälkeen saisi ilmaiseksi hurruuttaa menemään maan sisällä. Venäjän tarjoama viisumivapaus tarkoittaa, että viisumi poistuu, mutta joka kaupungissa täytyy rekisteröityä hotelliin (maksu voi sisältyä huoneen hintaan tai se veloitetaan erikseen) tai omatoimisesti muutamalla sadalla ruplalla venäjäksi postitoimistoon. Rekisteröintipakon poistamista sen enempää ulkomaalaisilta kuin omilta kansalaisiltakaan Venäjä ei julkisuudessa ole harkinnut.


On toinenkin venäjämeemi, joka jatkuvasti kiertää ja kopioituu keskusteluun ilman, että kukaan koskaan pysähtyisi tarkistamaan, missä väite on syntynyt ja onko se totta. Näin tämän meemin viimeksi Tiina Rajamäen kolumnissa verkkohesarissa 29.1., mutta sen jälkeen se on varmasti ehtinyt putkahtaa esiin jo jossain muuallakin. Väite on, että venäjän kielen taitajista on Suomessa pulaa ja venäjän kielen taito auttaa työllistymään Suomessa. Väärin. Suomessa on ainakin 60 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa ja suuri määrä suomalaisissa korkeakouluissa venäjän taidon hankkineita suomenkielisiä. Heitä on yllin kyllin ja he kilpailevat kiihkeästi työpaikoista ja toimeentulosta kuten kaikki tässä maassa töitä haluavat ja tekevät. Heistä ei ole pulaa. Päinvastoin venäjän kielen sisäänottopaikkoja aiotaan vähentää Helsingin yliopistossa. Tänäkin vuonna kymmeniä venäjän maistereita valmistuu Helsingin, Tampereen, Turun, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoista sekä Åbo Akademista.


Tarinassa kulkee tietenkin monta tasoa, mitä töitä ihminen haluaa tehdä ja kuinka hyvin hän venäjää hallitsee. Vihaan jakoa heihin ja meihin, mutta ei käy kieltäminen, että Suomeen muuttaneet venäläiset ovat muuttaneet työmarkkinoita. Ainoa ulostulo, jonka aiheesta olen lukenut, on diplomikielenkääntäjän Airi Kaupin haastettelu Kajawa-lehdessä vuonna 2011. Hän kertoo sen, mistä venäjäpiireissä on keskusteltu lähinnä keskenään; inkeriläistaustaisista ”sadan sanan tulkeista” ja heidän alihinnoitellun ja laaduttoman toimintansa mahdollistavista piheistä ja typeristä suomalaisista. Ehätän sanomaan, että on olemassa päteviä ja ammattilaisia venäjänkielisiä ja inkeriläisiä kääntäjiä ja tulkkeja, jotka kärsivät huijarien toimista yhtä lailla. 

Käännösala on tällä hetkellä tunnetusti syöksykierteessä, mutta suomalaisten venäjän kääntäjien ja tulkkien työt loppuivat jo Neuvostoliiton hajottua, eivätkä ole sen koommin palanneet lähtötasolle. Kauppi oli valmistumisensa jälkeen tehnyt vaikuttavan ja monivuotisen uran Venäjällä ja Suomessa kääntäjänä, mutta 2000-luvulla hän päätyi pyörittämään korkeatasoista ravintolaa, oli vuosia työtön ja kouluttautui merkonomiksi, kunneskeski-ikäisenä pääsi tekniikan kääntäjäksi suomalaiseen yritykseen työharjoittelun kautta. Ei helppo urapolku, mutta hienompi kuin useimmilla oman ikäpolveni käännösalan valinneilla, jotka tässä jatkuvan ulkoistamisen maailmassa eivät todennäköisesti koskaan työllisty firman sisälle kuukausipalkkaa nauttivaksi inhouse-kääntäjäksi. 


Käännösala ja sen työelämän kuviot ansaitsisivat vielä oman päivityksensä, joten eteenpäin. Kaupat täyttyvät uutena vuonna naapurimaan shoppailijoista, mutta vähittäismyynnin asiakaspalveluunko henkilö, suomalainen tai venäläinen, on ensisijaisesti hankkinut korkeakoulututkinnon? Lisäksi venäjän kielen tarve turisteille on kausiluontoista, enkä myöskään usko, että ostamatta jäisi yhtään vähemmän, vaikka kassa puhuisi suomea tai englantia. Venäläiset matkustavat, jotta pääsisivät pois kotoisista ympyröistä. Suomalaisetkaan eivät poikkeuksetta ilahdu, kun aurinkorantojen José tai Mehmet kärttää ravintolaansa mikahäkkislihapullille. 


Mutta tuleehan Venäjältä muutakin kuin turisteja. Luetelkaa kolme venäläistä kansainvälistä brändiä, joiden tuotteita voi ostaa Helsingistä! Ei tullut minullekaan mieleen. Teoreettisesti, venäjää puhuva suomalainen voisi työllistyä venäläisen yrityksen Suomitiimiin, mutta idästä tulee vain öljyä ja kaasua. Kaivoin muutama kuukausi sitten yritysrekistereistä Venäjän tuontia harjoittavia yrityksiä ja löysin yleensä alle viiden hengen raaka-ainetuojia, joista yksikään ei kysyttäessä ollut rekrytoimassa. Vielä lisää teoriaa, käännöstieteessä pyritään tulkkaamaan tai kääntämään vain (äidinkielentasoiseen) A-kieleen  päin. Tämä käytäntö on voimassa mm. EU:ssa. Suomessa todellisuus taas on, että valtaosa teksteistä tai puhutusta informaatiosta täytyy saada venäjäksi venäläisille asiakkaille Suomessa tai Venäjällä, ja suomalainen joutuu tuottamaan materiaalia B-kieleensä päin. Tämä olisi mielestäni yksi syy lisää karsia venäjän kielen koulutuspaikkoja, ainakin vain suomea äidinkielenään puhuvilta.


Mitä tulee suureen ja kauniiseen Venäjä-vientiin, ovat suomalaiset yritykset olleet ainakin entisen yliopistoni suuntaan hiirenhiljaa. Blogissani on päivitys Suuntaudu Venäjään –seminaarista, joka järjestettiin Tampereen yliopistossa pari vuotta sitten. Se oli penkin alle mennyt seminaari, mutta joka tapauksessa ainoa kerta, kun esimerkiksi Fortum on käynyt esiintymässä Tampereen venäjän kielen opiskelijoille kuuden vuoden aikana. Uskallan sanoa ainoa kerta, sillä olen sitä tyyppiä, joka lähtee kaikkiin kissanristiäisiin. Kuulkaa K-Rauta, Stockmann, Valio, Atria, Fazer, Vepsäläinen, Prisma, Sokos-hotellit ja muut jotka näen Pietarin katukuvassa, en muista lukeneeni teidän vinkuvan mediassa venäjänosaajien puutteesta, sitä tekevät kansanedustajat ja tietämättömät toimittajat, mutta jos haluatte sähköpostinne vielä enemmän tukkoon, pistäytykää toki moikkaamassa slavistiopiskelijoita. Kun nyt mietin, minne opiskelukavereitani on päätynyt, niin en tiedä yhtäkään, joka olisi mukana Venäjän-viennissä. Heitä ei venäjän osaajia janoava vientikoneisto imaissut ahnaana ja kiitollisena töihin kesken opiskelujen tai sen päätyttyä. Heidän cv:nsä taitavat virua omani kanssa rekrysivustojen bittikaatiksilla ja hakemukset avattuina tai avaamattomina yritysten henkilöstöosaston sähköposteissa. C’est la vie tai venäläisittäin byvajet, jengillä on kuitenkin tekemistä uusien opintojen parissa, vauvan kanssa, keikkatulkkina, kaupanmyyjänä, viisumivirkailijana Venäjällä, työnhaussa… Pari viikkoa sitten presidenttimme väitti Suomen tarvitsevan enemmän venäjän kielen osaajia. Jokainen joka tarvitsee, jättäkää kommentti blogiin, niin etsivät löytävät toisensa.

Jk. toisella taholla keskustelussa blogistani väitettiin, että eihän Suomessa tarvitakaan lingvistejä vaan ns. substanssin hallitsevia ihmisiä, jotka osaisivat venäjää. Lähdetään purkamaan tätä meemiä siitä, että lingvisteilläkin on sivuaineopintoja. Päivityksessä viittaamillani ihmisillä on opintoja ainakin yritysjuridiikassa, markkinoinnissa ja psykologiassa. Suomi tarvitsee venäjän osaajia -hokemaan pitäisi ehdottomasti lisätä "mutta ei humanisteja". Valitettavaa, että humanisteilla on ollut eniten henkilökohtaista motivaatiota opiskella venäjää ja asua, opiskella ja työskennellä siellä (miltei kaikki Venäjällä asuvat Suomen edustustojen viisumivirkailijat ovat humanisteja). Venäjän kielen osaajista ei ole puutetta, heidän taitojensa hyödyntämisessä ja perehdytyssuunnitelmissa vientiyrityksissä kyllä.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Venäjä ei halua viisumivapautta

Joulun venäläiseturistikauden alkaessa kestohitti Venäjän ja Shengenin viisumivapaudesta pöllähti medioihin. Kommentoijiksi haastatteluihin ja kainalojuttuihin valikoituvat molemmilla puolilla rajaa ne, jotka haluavat viisumivapautta, kauppiaita, turisteja, liikemiehiä ja politiikkoja. Todellisuudessa kantoja ja määritelmiä on erilaisia, ja vaikeimpia neuvotteluja käydään omien kanssa. Venäjän ja WTO:n tänä kesänä päättynyttyä 18 vuoden jäsenneuvottelua voi verrata viisumivapausneuvotteluihin. Venäjä esimerkiksi ei voinut edetä ennen kuin sillä oli päivitetty lainsäädäntö siitä, miten julkisissa hankinnoissa ja kilpailutuksissa turvataan kotimaisten yritysten ja urakoitsijen kilpailukyky eli kansallinen etu. Aleksandr Stubb on todennut jäsenyydestä, ettei sääntöjen sopiminen vielä tarkoita, että sääntöjä noudatetaan. Tällä hän tarkoitti ettei  Venäjän tulisi korvata muun muassa alennettuja vienti- ja tuontitulleja uusilla kauppaa rajoittavilla toimenpiteillä.

Viisumivapausneuvottelut vaativat nyt neuvottelurauhaa, mistä syystä yksityiskohtia kommentoidaan niukasti. Stubb kertoi vuonna 2010 Venäjä-vierailullaan Suomen ehdot; rekisteröintipakon poistuminen ja työlupien saannin helpottuminen. Tässä tuleekin määritelmäero, Venäjä keskustelee viisumeista, Suomi ja EU viisumin lisäksi rekisteröinnistä. Shengenin sisällä ihmisten, niin kansalaisten kuin vierailijoidenkin, liikkumista ei ole rajoitettu viisumissa myönnettyjen päivien ja voimassaoloajan rajoissa. Venäjällä henkilön on rekisteröidyttävä paikkakuntaa vaihtaessaan. Rekisteröintiprotokollassa on edistytty viime vuonna tohinalla. Maaliskuun 2011 lakiuudistuksessa poliisia estettiin sakottamasta ulkomaalaista väärintehdystä tai puuttuvasta rekisteröinnistä, ja vastuussa on nyt viisumikutsun tehnyt organisaatio. Viime vuonna myös rekisteröintiaika piteni kolmesta arkipäivästä seitsemään, mikä tarkoittaa, että kaupungissa voi oleilla viikon ilman rekisteröintiä.

Rekisteröinti maksaa. Työnantajaorganisaatiot maksavat yleensä kutsutun viulut, mutta turisti pääsee täyttämään kaksisivuisen venäjänkielisen lomakkseen postitoimistossa tai hotellissa asuessaan hotellin pakollisen rekisteröintipalvelun kynimäksi. Postirekisteröinti on huokein, 220 ruplaa, hotellissa palvelulisä voi olla oikeastaan ihan kuinka suuri tahansa. Rekisteröinti ei valmistu heti vaan sen voi noutaa noin kahden arkipäivän kuluttua. Kaksi arkipäivää siis paperilla. Posti tai hotelli toimittaa rekisteröintitiedot Ulkoasiainministeriöön eli tuttavallisemmin MIDiin. Rekisteröitymisvelvollisuus koskee myös omia kansalaisia, mutta ei mennä nyt tarkemmin siihen. Rekisteröintiin tarvitaan maahantulokortti, joka on rajalla leimattu pikkulappunen. Se pitää säilyttää koko maassa oleilun ajan ja palauttaa rajalle pois lähtiessä. En tiedä, mitä tapahtuu, jos kortti kesken matkan häviää. Jos joku on selvinnyt skenaariosta kertomaan siitä jälkipolville, saa kertoa. Hajamielisyydelle on epäilemättä suuri hintalappu.

Suomi siis haluaa, ettei suomalaisten (tai Shengen-kansalaisten) tarvitsisi osallistua tähän rekisteröintihulabaloohon. Vastavuoroisesti venäläiset saisivat suhata Shengenin sisällä vapaasti kuten tähänkin asti. Toistaiseksi ei ole löytynyt ketään venäläistä valtiomiestä tekemään poliittista itsemurhaa ehdotuksella, jossa omalle kansalle jätettäisiin rekisteröitymispakko, mutta ulkomaalaisilta se poistettaisiin. Ei kuulosta reilulta edes kaiken kestäneille venäläisille. Koko rekisteröitymissysteemin poistaminen maassa, jossa kulutuskuplasta heränneiden ja vihaisten kansalaisten hillitsemiseksi ajetaan nyt liukahihnalta sana-, järjestäytymis- ja kokoontumisvapautta rajoittavia lakeja, kuulostaa valtiomiesten korvaan sekin itsemurhaiselta, ihan konkreettisesti. Jos fantasioin yhä pidemmälle, viisumivapaus tarkoittaisi myös, että näinä herkkinä aikoina kaikenlaisia lännen poliittisia ja yhteiskunnallisia päällepäsmäreitä ruuhkautuisi rajatarkastuksiin ja sujahtaisikin sisään ilman, että MIDillä olisi siitä tietoa tai aikaa reagoida.

Eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten viisumivapaudelle on tietenkin Venäjällä kannattajia. Heitä on talouden, tieteen ja taiteen asiantuntijoissa. Viimeksi tiettyihin tapahtumiin tai Moskovaan rajattua viisumivapautta ovat ehdottaneet  Venäjän opetus- ja tiedeministeriö, Moskovan kaupunginvaltuusto ja maan kulttuuriministeriö. Moskovan Ulkoisen talouden ja kansainvälisten suhteiden johtaja Sergei Cherjomin arvelee, että parinkin päivän viisumivapauden toteutuessa Moskovaan saapuvista Aasian ja Euroopan kauttakulkumatkustajista kertyisi kaupungille voittoa 120 miljardia ruplaa vuodessa. Liittovaltion virastoissa on virkamiehiä, jotka ovat kannattaneet hanketta. Sen kuitenkin torppasivat FSB ja MID muun muassa rekisteröitymiseen vedoten. Kesäkuussa 2013 järjestetään Pietarissa nyky-Venäjän historian suurin kansainvälinen tiedetapahtuma, Euroopan biokemian yhdistysten liiton, FEBSin, 38. vuosikongressi. Esiintyjien joukossa on kymmenen Nobel-palkittua. Monet asiantuntijat yhdessä opetus- ja tiedeministeriön kanssa ovat pyytäneet esiintyjille ja  projektityöntekijöille viisumivapautta tapahtumaan. Heidän mukaansa tämä kehittäisi tieteentekoa ja innovaatioita Venäjällä. Dialogi MIDin kanssa on kesken. Missä määrin virallinen Venäjä on halukas luomaan rajoitettua viisumivapautta? Täydellinen viisumivapaus on joka tapauksessa kaukana horisontissa seuraavan vallanpitäjän kaudessa.


Lähteitä:
http://www.inosmi.ru/europe/20100318/158686701.html
http://7budget.ru/detail.php?ID=166796
http://www.epochtimes.ru/content/view/64473/75/
http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=257152&nodeid=15261&contentlan=1&culture=fi-FI
http://www.finland.org.ru/Public/default.aspx?contentid=216384&nodeid=36881&culture=fi-FI
http://www.visahouse.com/rus/howtoregister.asp
http://ria.ru/science/20121106/909637534.html
http://www.mahorkka.com/osittainen-viisumivapaus-venajalle-jo-ensi-vuonna/

lauantai 3. joulukuuta 2011

Arto Luukkanen: Medvedev -Venäjän isäntä vai Putinin renki?


Odotan sunnuntaita jännityksessä. Venäjän parlamenttivaalien tulos on Yhtenäisen Venäjän paikkaenemmistö alahuoneessa, mutta prosenteista voi vielä lyödä vetoa. Alkusyksystä povattiin runsaan 70 prosentin kannatusta, nyt Levadan mielipidemittausten mukaan saalis voisi olla niinkin vähän kuin puolet äänistä. Elokuussa lämpimien säiden jatkuessa Putinin paljas yläruumis Siperian retkellä ja lääkärikäynnillä muistutti erehdyttävästi edellisiä PR-kampanjoita. Ja niinhän siinä kävi, että 24. syyskuuta Yhtenäisen Venäjän puoluekokouksessa, jolta maailma odotti ehdokaslistoja duumanvaaleihin, Medvedev ehdotti ”vielä näin lopuksi” (sic) Putinia puolueen presidenttiehdokkaaksi. Mutkat suorenivat ehkä liikaa, venäläiset provosoituivat  ja ikävää ilmoitus oli myös Arto Luukkasen uuden kirjan – Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki? – kannalta. Luukkanen julkisti kirjansa 10. lokakuuta, pari viikkoa sen jälkeen, kun isännän paluu oli varmistunut ja kirjan nimen kysymys saanut vastauksen.
Kuitenkin, kun tieto Luukkasen marraskuisesta Tampereen vierailusta tavoitti minut, innostuin paikalle kuuntelemaan keskustelua. Luukkasen (suomeksi kirjoitettujen) kirjojen leimaava ominaispiirre on, että niissä otetaan suokailematta kantaa Suomen harjoittamaan Venäjä-politiikkaan. Luukkanen ei ole koskaan ollut virkamies, ei myöskään koskaan politiikko. Eikä edes toimittaja! On paljon ihmisiä, jotka ovat jotain noista, joilla on mittavasti ensikäden tietoa Venäjästä ja jotka kirjoittavat hyviä ja hyödyllisiä teoksia. Luukkasen ainutlaatuisuus laajan tietämyksen lisäksi (kirjoja vaivaakin paikoin name-dropping sekä asioiden, henkilöiden ja näiden keskinäisten  suhteiden vyöryttäminen) on siinä, ettei hän selvästikään mieti, kenen varpaille astuu.  Eniten iskuja on saanut ottaa vastaan Tarja Halonen, niin nytkin.
Kun Venäjän tuleva presidentti oli jo selvillä, oli mutkaton suhtautuminen Suomen ulkopolitiikkaan marraskuisen keskustelun yksi kantavista voimista Vihtorin kirjastossa. Uussuomettumiseen päästiin Luukkasen lanseeraman Nasu-syndrooman kautta.  Medvedev-kirja muuntui Venäjän vaalikirjasta  Suomen presidenttivaalikirjaksi. Eurokriisi on tietenkin jälleen, taas ja iankaikkisesti keskustelun keskiössä, mutta tuleva presidentti saa kollegakseen piinkovan diktaattorin, joten Venäjä-lausunnot ovat, tai olisivat, vaalitenteissä oleellisia. Luukkanen on erityisen allerginen ”luottamuksellisille , luonteville ja mutkattomille” naapurisuhteille. Käytännössä tämä on viime vuosikymmenenä tarkoittanut sitä, etteivät suomalaiset ole paljoakaan saaneet vihiä, mitä mm. presidenttimme on  Putinin ja Medvedevin kanssa keskustellut asiakysymyksissä tai vapaasti ”jutellut”.  Tiedonhalua lisää, että Halonen arvostaa ”luottamuksellisen” vaikutuskykynsä Venäjän johtajiin erityisen korkealle. Presidentin keväinen ”tämä on henkilökohtaista” –katkeroituminen lautasen menetyksestä EU-huppukokouksissa oli yllättävän voimakas reaktio. Halonen kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että hän pystyy neuvomaan Putinia ja että onpa Putin noudattanutkin neuvoja. Kun vain tietäisi mitä ja missä asiassa.  
Mainitsinkin jo Luukkasen tavasta kirjata ylös paljon henkilöitä ja tapahtumia, mikä tekee Medvedev-kirjastakin välillä raskaan. Kun aihe on kirjoittajalle tuttu ja omat ajatuksenjuoksut selvät, lukijaa kiidätetään kovaa kyytiä eteenpäin. Koheesion vuoksi olisi hyvä summata ja kerrata faktoreita useammin tai sitten yksinkertaisesti karsia. En näe Luukkasen tyyliin istuvan oppikirjamaiset loppupätelmä-luvut, mutta jos Medvedev-kirjaa voisi edes hieman käyttää hakuteosmaisesti, sen elinikä lisääntyisi vuosia. Silmienavaajana tällaisessa hiomisprosessissa kuuluisi toimia kustannustoimittajan. Toivottavasti Paasilinna-kustantamo osaa konkreettisemmin auttaa uutta kirjoittajaansa seuraavissa töissä.
Runsaudenpula on toisaalta Luukkasen hyvä puoli. Uudet nimet, blogit, lähteet ja viitteet antavat koluttavaa kuukausiksi sen jälkeen, kun itse kirja on ahmittu. Tänään viimeksi vierailin Aleksei Navalnyin blogissa, jossa linkitetään Yhtenäisen Venäjän vasta-vastamainokselle (Yhtenäinen Venäjä sai kansan suussa uuden nimen, Huijareiden ja varkaiden puolue. Koska nimitys valitettavasti vakiintui, päätti puolue todellakin käyttää sitä omassa materiaalissaan. Videon aluksi kerrataan saavutuksia; 10 vuoden talouskasvua, eläkkeiden korotuksia, kriisin selättämistä, uusien teiden, koulujen ja sairaaloiden rakentamista. Sitten pam, ”Äänestä huijareita ja varkaita, opiskelijoita, opettajia, tiedemiehiä, sotilaita, lääkäreitä, liikemiehiä, meitä kaikkia, tulevaisuutta! Miksipä meitä ei kutsuttaisi (haukuttaisi)? Rakastamme maatamme! Äänestä Yhtenäistä Venäjää!” Ylimielisyys opposition raunioita kohtaan on sietämättömän mautonta. Näissä vaaleissa ei tietääkseni kuitenkaan tällä kertaa lennätetty lelupeniksiä luentosaleissa tai yritetty saada näyttelijöiden vastaehdokkaisiin kohdistuneita suuteluhyökkäyksiä, siis hyökkäyksen kohteen ”homoseksuaalista käyttäytymistä”, taltioitua).  Muuten Alekseille kuuluu tänään sitä, että blogin eilinen ohjepäivitys Yhtenäisen Venäjän vastaisesta soittoringistä ja itsepainetusta julistekampanjasta on tänään ilmoitettu poliisille ”laittomana agitaationa”.
Medvedevin henkilöhahmo on kovin tuntematon. Hän ei harrasta sellaisia PR-temppuja kuin Putin ja suomalaisessa mediassa hänen taustansa on kuitattu vain ”lakimieheksi”.  Luukkanen ei muuten ole hullumpi elämäkertakirjoittaja ja jos joskus politiikasta kirjoittamiselle nousee seinä vastaan, lukisin mielelläni hänen hovinarriopuksensa esimerkiksi iki-ihanasta Ksenia Sobtshakista (jos käyttäisin hymiöitä, sellainen tulisi tähän kohtaan). Luukkasen kirjallisessa tyylissä on samaa humoristista otetta kuin Ilmari Susiluodolla,  hän kertoo meheviä yksityiskohtia (tiesittekö, että Dmitri Anatoljevitsh on ollut myös talonmies ja kadunlakaisija?), käyttää taiten osuvia vertauksia ja tekee pelkäämättä tulkintoja. Medvedeviä pystyi nuoruusvuosikertomusten jälkeen mielessään tosiaan kutsumaan Dimaksi.
Sen enempää länsi kuin venäläiset tarkkailijat itsekään eivät oikein voineet päättää, onko Medvedev kala vai lintu. Pessimistisin käsitys hänestä on Putinin lakeijana, positiivisin näkemys näki hänet syyskuuhun asti pääministerin mahdollisena haastajana. Karkasihan Putinkin aikoinaan Jeltsinin hihnasta. Luukkanen uskoi kuitenkin jo kirjassaan, että valinnan seuraavasta presidentistä tekisi Putin itse, eikä hän uskonut Medvedevin irtiottoyritykseen. Ainoan mahdollisuuden Medvedeville olisi suonut Putinin halu vetäytyä taustalle (”Mustanmeren huvilalle”) ja luottamus Robininsa kykyyn luotsata Venäjää modernisaation tiellä. Keskustelutilaisuudessa Luukkanen arvioi, että maailmanpolitiikan tila vaati Putinia tekemään come backin. Arabikevät, Mubarakin kohtalo, kummitteleva eurokriisi ja kotimaassa sosiaalisen median avulla kokoon kutsuttu Maneesiaukion rähinä vaativat ison pomon paluuta, kurinpitoa ja oman selustan turvaamista. Kärjistettynä Putin teki valinnan Kremlin ja Haagin välillä. 
Näillä eväin voi valistuneena, en sanoisi että kovin levollisena, jäädä odottamaan vaalien tulosta. Jos joillakin alueilla ”vääriä” ehdokkaita pääsee suhteellisesta vaalitavasta huolimatta läpi, voi presidentti myös hajottaa vaaleilla valitun duuman. Enemmän tästä vallan vertikaalista ja sen mekanismista Markku Kangaspuron blogissa.
Luukkasen kirjan lukemista tietenkin suosittelen, vaikka se jo painosta tullessaan oli menettänyt päiväpoliittisen teränsä. Se on historian lähitarkastelua ja koettaa nähdä sinne, mitä varjellaan maailman silmiltä koko turvallisuuskoneiston voimin. Tämän ei pidä antaa turhauttaa, sillä kliseisesti vastakohtien Venäjällä voi tapahtua hyvin nopeasti tai siellä ei edellenkään tapahdu mitään. Joko se päätyy lopullisesti Kiinan yksipuoluejärjestelmän tielle, joku siloviki nousee haastamaan nykykaksikon asevoimien kannatuksen turvin,  kansa jalkautuu kadulle tai jokin näistä vieläkin fantastisempi skenaario toteutuu. Ehkä kipinä lentää jo huomenna?




torstai 7. heinäkuuta 2011

Loman alkaminen ja Kinnermäki


 Olen nyt palannut Suomeen Petroskoista. Pääsin kesäkuussa työnteon makuun ja helatorstai-viikonlopun jälkeen olinkin sorvin ääressä heinäkuuhun saakka ilman vapaapäiviä. Islannin-matkan kassa ja gradustipendi syksylle on siis varmistettu. Oliko sitten mieltä elää työpaikalla Suomen lyhyttä ja hienoa kesää, on kysymys, jota pitää ensi vuonna harkita viisasti, mutta tänään kuitenkin menen heittämään talviturkin ja se tehtävä riittää tälle päivälle. Olihan minulla uikkarit mukana Venäjälläkin, mutta aikapulan lisäksi mietin likaista vettä ja punkkeja. Punkit ovat jokakesäinen puheenaihe Karjalassa. Viime vuonna Karjalan tasavallassa 46 henkeä sairastui puutiaisaivotulehdukseen. Virallinen media kannustaa pukeutumaan raajat peittäviin vaatteisiin ja umpinaisiin kenkiin metsissä, heinikoissa ja puistoissa sekä kustantamaan itse rokotuksen.  Ihmisten vastareaktio ovat flip-flopit, mikroshortsit, bikinit, miesten topless-villitys ja vaatimus, että TBE-rokotus otetaan osaksi kansallista rokotusohjelmaa. Ja tietenkin soppaa sekoittavat ne, jotka pitävät rokotekampanjaa valtion, yritysten ja muiden pahisten rahastuksena puhumattakaan yleisesti rokotekriittisistä ihmisistä. Tässä vielä linkki erääseen artikkeliin, jossa kuva dramaattisesta varoituskyltistä.
Kaivo
Pirtti
 Työt päättyivät siis viikko sitten perjantaina ja ennen kotiinlähtöä minulla oli yksi ainokainen vapaa lauantai. Lähdimme parin työkaverin kanssa omalla autolla kohti Kinnermäkeä eli Kinermaa, joka on kylä Prääsän piirissä. Kylässä on vanhoja rakennuksia ja tsasouna eli rukoushuone 1700-luvulta. Ympäri vuoden kylässä elää 5 karjalaistaustaista henkilöä. Yksi asukkaista on Nadezhda Kalmykova. Nadja on kehittänyt turismi-ideaa kylän säilyttämiseksi ja valmistaa mm. perinteisiä karjalaisruokia turistiryhmille. Nadjaa emme kuitenkaan nähneet vaan meille esitteli tsasounan, museon, pirtin ja savusaunan Anna, joka talvet asuu Petroskoissa, mutta asui nyt perheineen kylässä. 
Matkalla savusaunalle

 Kinnermäki on parhaina aikoinaan ollut yli 100 hengen kylä, jonka ympärille on levittäytynyt runsaat 60 hehtaaria peltoja. Kaikki työkalut osattiin valmistaa itse ja kylässä eli kuuluisa kansanlaulajakin. Museon seinällä on mustavalkoinen kuva iloisesta partasuusta kanteleen näköinen instrumentti polvillaan. Prääsä kuitenkin sodan jälkeen houkutteli nuoria töihin ja vallankäyttäjät ovat lopulta katkaisseet Kinnermäestä sähkön, sillä maaltamuutto kaupunkeihin näytti pysäyttämättömältä ilmiöltä. Kinnermäen elämä on loppunut nopeasti, sillä mitään uudempia rakennuksia ei näy. Talot ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Vaikuttavaa ja samalla outoa. 
Perhosia lepäämässä

  Yleensä kotiseutumuseoissa ja kulttuurihistoriallisissa paikoissa on palkattua henkilökuntaa ja maksavia asiakkaita. Oli se sitten Turun keskiaikapäivät tai Tukholman Skansen. Kaikki ovat hetken leikissä mukana, näyttelijät esittelevät taitojaan ja elävät roolissaan läpi pitkän päivän. On luentoja, matkamuistomyymälää, pikaruokaa ja paljon väkeä. Kinnermäessä ei kuulu kuin Annan vävyn lyhyet kommentit, lautojen sahaaminen, heinäsirkkojen siritys ja laumoina hyökkäävät paarmat korvan juuressa. Siinä missä ennen on ollut peltoa, kasvaa nyt umpeen heinää ja kauempana metsikköä, varmaan kuitenkin kasvimaa jonkin talon takana antaa perunaa ja porkkanaa. Eläimiäkään ei ole kuin pieni vuohilauma, eikä ilmassa tunnu lannanhaju, mikä yleensä maalla on ja mikä maalla tuntuu yhtä miellyttävältä kuin hajuvesi. Kinnermäki on täydellisen yksin. Tuntuu kuin talot yhä odottaisivat entisiä asukkaitaan, aivan kuten Tshernobylin matkaajat ovat kuvanneet päiväkirjoissaan. Ajatus siitä, että tämä saareke unohdettuja ja epäilemättä läpilahoja rakennuksia voisi palata elävien kirjoihin, tuntuu mahdottomalta ja miltei väärältä, vaikkei nykyinen, surullinen tila tunnu kyllä yhtään sen oikeammalta. Ristiriitaista. Sillä mikään mukaan kuin edellä kuvattu tie osaksi showbisnestä historiallisilla kohteilla on? Kinnermäen asukkaat ja vierailijat toivovat tietenkin talojen kunnostamista, vaalimista ja aktiivista museotoimintaa, eikä heille voi tietenkään toivoa muuta kuin menestystä. Läpimurtohan on jo tapahtunut. Museo näyttelyineen on valmis, ulkomaalaisten matkaajien puskaradio toimii ja rakennukset ovat virallisia suojelukohteita.
Piknik-paikka
Kylä ennen Kinnermäkeä
 Kinnermäelle mennessämme ajoimme muiden kylien läpi. Pienet posti- ja kauppatalot nököttivät helteessä ja ihmisiä oli liikkeellä. Joessa pestiin pyykkiä ja pyyhkeiden kanssa oltiin juuri tulossa uimasta. Idyllistä, mutta kukaan autossa ei uskonut kykenevänsä elämään talvea karjalaiskylässä. Kinnermäen jälkeen asutus loppui monen kilometrin ajaksi. Pysähdyimme piknikille suostuvan järven rantaan. Ja jälleen paarmat olisivat mielellään tehneet meistä oman piknikkinsä. 
Talo kylässä ennen Kinnermäkeä

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Kolme piirrettä Petroskoista



 
 Ei olisi pitänyt antaa viikkojen vierähtää viime päivityksestä. Nyt ei tiedä, mistä olisi aloitettava jutuniskentä. Minulla kävi täällä vieraita, kaksi eri delegaatiota, mistä olin hyvin onnellinen. Tapasin viimein erään venäläisen kaverini brittiläis-ranskalaisen poikaystävän, jonka vuoksi tämä kaverini lopetti Suomen-matkat kuin seinään. Pari oli kuitenkin niin ihastuttava, että annettakoon kaverini Keski-Euroopan juoksut anteeksi. Toinen delegaatio viikkoa myöhemmin koostui avomiehestä, joka niinikään kävi Petroskoissa ensimmäistä kertaa.
rahvas notkuu Junost-stadikan liepeillä.

Vieraita viihdyttäessä tuli esille, ettei kaupungissa liiemmin ole nähtävyyksiä. Rantakadulla on patsaskokoelma ja Leninin prospektilla hotelli Severnaja-Pohjola, mutta siinäpä se sitten onkin. Tai onhan toki Leninin aukio ja sen edustalla ikuinen tuli, mutta Lenineitä nyt on koko Venäjä täynnä. Ja  musiikkitalo kaikessa neuvostopömpöösiydessään on aikamoinen ilmestys. En ole huomannut edes valokuvata näitä kohteita. Sitä on kiinnittänyt huomion ennemminkin kaupungin omalaatuisuuksiin. Esimerkiksi Junost-jalkapallostadioniin, jossa on valehtelematta aina, siis joka ainoa kerta, pelattu, kun olen kävellyt ohi. Stadion on montun pohjalla ja kuvio näyttää olevan, että pelaajien armoitetut tyttöystävät saavat seurata peliä kentän reunalla, kun taas muut istuvat rinteellä tai rinteen reunalla ja saavat juoda vapautuneemmin (olut)pulloista.


Omaleimaista on myös entisen traktoritehtaan ja joen ympärille levittyvä puisto. Kaupungin puisto-osasto tuntuu tyytyvän vaan tyhjäämään roskiksia ja siivoamaan tienviertä pulloista. Muuten puisto rehottaa aikamoista pusikkoa ja koivukkoa. Kaiken halkoo villi joki, jonka oli yli kulkee kävelysiltoja. Puistikossa tykätään pussikaljoitella katseilta piilossa, vaikkei poliisi edes partioi katuja. Ja totuuden sanoen, täällä tykätään pussikaljoitella ihan millä tahansa kadulla ja penkillä. Yleinen juopottelu tietää Venäjällä sakkoja. Pietarissa ja Moskovassa joka kadunkulman takaa ilmestyvät koppalakit pitävät huolta, että baarista ulos astuessaan sitä kummasti aina selviää eivätkä tölkit pilkistele takin alta. Pietarin ja Moskovan viikonloppuinen katukuva ei tunne pissiksiä, pikkujouluporukoita tai haalaribileitä. Siksi minulla onkin yhä totuttelemista provinssin stressittömään menoon. Petroskoissa on tavallinen näky, että kioskista ostettu pullo avataan heti matkaevääksi marshutkapysäkille ja jos ei auto tule, ehditään kumota toinenkin. Toinen käsi on varattu vieressä seisovan lapsen pideltäväksi. Viime lauantaina Lenin-prospektilla huoppui yksi jos toinenkin setä kunnon änkyrässä jo päiväsaikaan. Toisaalta ei sen pitäisi yllättää. Ei ole työtä, tulevaisuutta tai toivoa, "perspektiiviä" kuten venäläiset sanovat. Eikä yksikään sukupolvi ole saanut seksi- tai päihdevalitusta, jotka vain "innostavat kokeiluihin" (ks. Anja Ikosen kolumni valistuksen puuttesta).
Viimeiset kuvat tektissä esiintyvästä puistosta. Täällä on komeat valkeat yöt.
Mutta onpas kello paljon ja huomenna tiedossa ylitöitä. En ehtinyt päivittää mitään siitä, miten rikoimme kaasulieden lasikannen ja mikä työ oli tilata uusi tai Sattuman keikasta, jolla olin. En viitsi sanoa, että ensi kerralla sitten...kun milloin sitä taas ehtii ja silloinkin assosiaatiot kuitenkin määräävät kaikesta.Eli viimeisimmät huomiot; stadion, puisto ja yleinen juopottelu.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Jokapäiväinen leipämme

Onega-laiva.
Ainoa dieettini koskaan on ollut maa nimeltä Venäjä. Laihdun Venäjällä aina. Salaisuus on, etten ole koskaan valmistanut ruokaa missään asunnossani Venäjällä. Avomieheni isän asunto on poikkeus, mutta se onkin meidän Pietarin kotimme, joten en laske sitä nomadiasumusten joukkoon. Täällä Petroskoissa minulla on oikeastaan ihan siisti keittiö, mutta tottumuksesta, häveliäisyydestä vuokraemäntää kohtaan tai kaasuliesipelosta johtuen en ole kokannut täällä runsaan kahden viikon aikana kertaakan. Enkä kokkaakaan. Tiedän sen. En juuri kokannut Suomessakaan asuessani solussa eli siis yksin. Mikään ei saa mieltä niin surulliseksi, kuin ensin ostaa kaupasta kaikkia aineita, jotka ehtivät pilaantua yksineläjällä kaappiin, sitten tunti vääntää keittiössä ja lopulta istuutua yksin pöydän ääreen ja syödä hiljaisuuden vallitessa. Byhyy.

Tänä viikonloppuna vietin vapaa-ajan (työaika oli se suomen kielen essee, jonka palautin sunnuntaina klo 18.12 istuttuani koko aurinkoisen päivän yöpaidassa koneen ääressä) erään Annan kanssa, johon tutustuin couchsurfingin kautta. Kreivin aikaan, sillä viikonlopun koittaessa edessäni oli taas ongelma, mistä hankin ruokani. Arkisin elän työpaikan keittäjän aamupalalla ja lounaalla. Annan kanssa kävimme lauantaina syömässä saslikit rantakadun saslikkigrillin Han-ganin terassilla. Sianlihasaslikki, salaatti, leipä, ranskikset ja olut 260 ruplaa eli noin 6 euroa. Ja se oli hyvä saslikki, ei mitään shafermaa vaan hyvää lihaa. Shaferma, tai Moskovassa shaurma, on venäläinen kebab, jonka pääraaka-ainetta kansanviisaus kertoo olevan gorodskaya dich eli kaupunkiriista siis rautalangasta kissat, koirat ja rotat. Shafermaa syödessä pitää varoa jänteitä, kanashafermassa nahkaa ja joskus jopa luunsiruja. Saslikki on ihan tavallinen kokolihavarras grillattuna.

Rantakatu on täynnä kaikenlaisia patsaita.
Viime kesänä elin jatkuvaa tasapainoilua, kuinka paljon voin laittaa ruokaan rahaa. Eurolla sai Kreikan kriisin aikaan pahimmillaan vain 34 ruplaa ja Moskova oli muutenkin tyyriimpi kaupunki. Asuntolan käytävän päässä oleva keittiö oli täyttä hasardialuetta torakoineen. Nyt euron kurssi on 40 ja voitte alla olevasta menusta silmäillä hintoja (viimeinen luku). Listat ovat Deja vusta, jonka Anna valitsi eilen ruokapaikaksemme. Se on kuulema parhainta kaartia hinta-laatu-suhteessa ja siellä on suomenkielinen ruokalista. Voilà !

Jos joku tietää, miten bloggerissa voi kääntää kuvia, kertokoon. Nämä lähtivät kotikoneelta vaakatasossa ja päätyivät tällaisiksi.


Otin muuten tuon Navarran lampaan. Hyvää oli.



tiistai 17. toukokuuta 2011

Taiteiden yöstä ja kotiutumisesta

Tässä erään perheen talo ja piha. Kovin on perheellä musta tukka, veikkaan heidän edustavan jotain vähemmistökansallisuutta.

Kotitalo.

Tie töihin. Huomatkaa kapea, mutta riehakas joki.

Petroskolaismaisemaa työmatkalta.
Ensimmäinen viikko takana ja ohjelmaan on kuulunut Ночь музеев eli taiteiden yö, yksi elokuvateatterikäynti, yksi ravintolaillallinen työkavereiden kanssa, suomen kielen esseen kirjoittamista, keskustan kartoittamista ja Givenchyn aurinkolasien hävittäminen, voi surku. Niin ja töitäkin on tehty. Työmatka on lyhentynyt viime vuoteen verrattuna noin 90 prosenttia, mikä on aivan taivaallista. Ei Moskovan aamukahdeksan ruuhkametroa 35 asteen helteessä ja samaa köröttelyä seisten takaisin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja kävelymatkat vielä lisäksi. Puhumattakaan siitä, miten hellin sydämessäni, ettei minulle tule täällä maalla lainkaan matkustuskustannuksia. Taksiin on mennyt tähän mennessä 50 ruplaa ravintolaillan jälkeen.
Residenssini on tähän mennessä paras, missä olen Venäjällä asunut. Huone on niin iso, että olen nyt alkanut tehdä aamulla lihaskunto- ja venyttelysarjoja keskellä lattiaa. Ei torakoita, kuumaa vettä ympäri vuoden termostaatista (Kesäisin Venäjällä kuuma vesi katkaistaan viikosta kuukauden ajaksi, riippuen kaupungista), ei muovilattiaa homekasvustoineen, ei bileitä seinän takana. Asumme täällä Misha-kissan ja Nina-emännän kanssa sopuisasti. Huoneeni on itse asiassa tyttären huone, joka on nyt opiskelemassa Israelissa. Hän täyttää tänä vuonna 31, mikä lienee paikallisessa kulttuurissa varsin hälyttävä tilanne. Pitäisi olla jo sulhasen vanhempien nurkissa, eikä äidin. Kun kerroin asuvani poikaystäväni kanssa Suomessa, ensimmäinen kysymys Ninalta oli, aiommeko naimisiin. "Varmaan", minä sanoin. Siitä emäntä alkoikin pohtia, että onpas kumma juttu, että olen venäläisen kanssa, kun suomalaiset naiset ovat niin rumia (некрасивые). Tarkensin vielä, että kasvoistako (sillä suomalaisten tyylitaju täkäläisten mielestä...herra varjele)ja nainen nyökytti, että kyllä kyllä. En todellakaan kuullut tätä ensimmäistä kertaa, mutta joskus miettii, eikö itse huomaa, miten rumia naiset Helsingin kaduilla ovat vai eivätkö venäläiset tunne Tarja Turusta ja Kiira Korpea vai onko kyse vain uskonvahvistuspuheen kaltaisesta. Kun tarpeeksi kauan ollaan toisteltu, niin aletaan uskoa. Ja kuten aina ennenkin, keskustelukumppani ehättää sanomaan, etten minä suinkaan ole ruma. Niin no, perunanenä, värittömät ripset ja kulmat, siniset silmät...mielestäni olen juuri niin stereotyyppitapaus suomalaisesta ulkonäöstä kuin voi olla. Niin että lopuksi jää aina tunne, että toinen juuri kertoi, kuinka ruma olen. Ja kuten näissä tilanteissa ennenkin, nytkin muistelin lohdutukseksi , miten kävi pietarilaiselle tyttökaverilleni, joka meni Helsingissä kotibileisiin farkuissa ja T-paidassa. Vastaanotto oli: "Olet siis venäläinen?", "Kyllä.", "Mutta asut Suomessa?"  "En, miten niin?", "Et näytä huoralta."
Turistit, tunnistakaa simanmakuinen olut Redds ja syrok-patukka. Näitä ostatte.

Michel. Eli Misha. Miksi sille ei voitu antaa vain suoraan nimeksi Misha?

Huoneeni parvekkeen suuntaan kuvattuna. Misha ei karkaa parvekkeelta. En tajua.

Vielä pari sanaa taiteiden yöstä. Viime lauantaina oli neljäs kerta, kun sellainen järjestettiin Petroskoissa. Ohjelma oli erittäin voimakkaasti painottunut folklore-tyyppisiin esityksiin. Oli kansantansseja ja -laulua, keskiajan ritarit -esitys, kansallispukujen muotinäytös ja kirkonkellojen soittoa. Toki myös joitain valokuvanäyttelyjä ja muistaakseni jokin videotaideteos. Lähdin katselemaan menoa yksin, mikä oli syynä siihen, etten jaksanut guljailla yöhön saakka. Karjalan valtiolliseen  kotiseutumuseoon oli ilmainen sisäänpääsy ja vierailin siellä. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Tilat oli juuri remontoitu. Näyttelyjä oli kahdessa kerroksessa ja esineistö oli runsasta ja hyvää. Jälkeenpäin panin merkille, että museossa ei ollut lainkaan neuvostoajan osastoa. Ihan hyvä. Vaikka ajanjakso on erottamaton osa historiaa ja sinällään mielenkiintoinen, niin museoiden Lenin-patsaiden, tähtirintamerkkien ja kolhoosijulisteiden keskellä päästään  helposti venäläiseen kirpputoritunnelmaan. Kaiken kaikkiaan siis hyvä kokemus, ja olisin voinut lipusta pulittaakin jotain.
Liikuttavaa pynttäytymistä Taiteiden yössä.

Kellonsoittaja.

Rekonstruktio haudasta vuodelta n. 6000 e.Kr.

Kalevala-korujen ystäville.

On pikkupyörä saanut pyöriä monesti.

Puupatsas

Kansallispukuja piisasi sinä päivänä.