Loman alkaminen ja Kinnermäki

 Olen nyt palannut Suomeen Petroskoista. Pääsin kesäkuussa työnteon makuun ja helatorstai-viikonlopun jälkeen olinkin sorvin ääressä heinäkuuhun saakka ilman vapaapäiviä. Islannin-matkan kassa ja gradustipendi syksylle on siis varmistettu. Oliko sitten mieltä elää työpaikalla Suomen lyhyttä ja hienoa kesää, on kysymys, jota pitää ensi vuonna harkita viisasti, mutta tänään kuitenkin menen heittämään talviturkin ja se tehtävä riittää tälle päivälle. Olihan minulla uikkarit mukana Venäjälläkin, mutta aikapulan lisäksi mietin likaista vettä ja punkkeja. Punkit ovat jokakesäinen puheenaihe Karjalassa. Viime vuonna Karjalan tasavallassa 46 henkeä sairastui puutiaisaivotulehdukseen. Virallinen media kannustaa pukeutumaan raajat peittäviin vaatteisiin ja umpinaisiin kenkiin metsissä, heinikoissa ja puistoissa sekä kustantamaan itse rokotuksen.  Ihmisten vastareaktio ovat flip-flopit, mikroshortsit, bikinit, miesten topless-villitys ja vaatimus, että TBE-rokotus otetaan osaksi kansallista rokotusohjelmaa. Ja tietenkin soppaa sekoittavat ne, jotka pitävät rokotekampanjaa valtion, yritysten ja muiden pahisten rahastuksena puhumattakaan yleisesti rokotekriittisistä ihmisistä. Tässä vielä linkki erääseen artikkeliin, jossa kuva dramaattisesta varoituskyltistä.

Kaivo

Pirtti

 Työt päättyivät siis viikko sitten perjantaina ja ennen kotiinlähtöä minulla oli yksi ainokainen vapaa lauantai. Lähdimme parin työkaverin kanssa omalla autolla kohti Kinnermäkeä eli Kinermaa, joka on kylä Prääsän piirissä. Kylässä on vanhoja rakennuksia ja tsasouna eli rukoushuone 1700-luvulta. Ympäri vuoden kylässä elää 5 karjalaistaustaista henkilöä. Yksi asukkaista on Nadezhda Kalmykova. Nadja on kehittänyt turismi-ideaa kylän säilyttämiseksi ja valmistaa mm. perinteisiä karjalaisruokia turistiryhmille. Nadjaa emme kuitenkaan nähneet vaan meille esitteli tsasounan, museon, pirtin ja savusaunan Anna, joka talvet asuu Petroskoissa, mutta asui nyt perheineen kylässä. 

Matkalla savusaunalle

 Kinnermäki on parhaina aikoinaan ollut yli 100 hengen kylä, jonka ympärille on levittäytynyt runsaat 60 hehtaaria peltoja. Kaikki työkalut osattiin valmistaa itse ja kylässä eli kuuluisa kansanlaulajakin. Museon seinällä on mustavalkoinen kuva iloisesta partasuusta kanteleen näköinen instrumentti polvillaan. Prääsä kuitenkin sodan jälkeen houkutteli nuoria töihin ja vallankäyttäjät ovat lopulta katkaisseet Kinnermäestä sähkön, sillä maaltamuutto kaupunkeihin näytti pysäyttämättömältä ilmiöltä. Kinnermäen elämä on loppunut nopeasti, sillä mitään uudempia rakennuksia ei näy. Talot ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Vaikuttavaa ja samalla outoa. 

Perhosia lepäämässä

  Yleensä kotiseutumuseoissa ja kulttuurihistoriallisissa paikoissa on palkattua henkilökuntaa ja maksavia asiakkaita. Oli se sitten Turun keskiaikapäivät tai Tukholman Skansen. Kaikki ovat hetken leikissä mukana, näyttelijät esittelevät taitojaan ja elävät roolissaan läpi pitkän päivän. On luentoja, matkamuistomyymälää, pikaruokaa ja paljon väkeä. Kinnermäessä ei kuulu kuin Annan vävyn lyhyet kommentit, lautojen sahaaminen, heinäsirkkojen siritys ja laumoina hyökkäävät paarmat korvan juuressa. Siinä missä ennen on ollut peltoa, kasvaa nyt umpeen heinää ja kauempana metsikköä, varmaan kuitenkin kasvimaa jonkin talon takana antaa perunaa ja porkkanaa. Eläimiäkään ei ole kuin pieni vuohilauma, eikä ilmassa tunnu lannanhaju, mikä yleensä maalla on ja mikä maalla tuntuu yhtä miellyttävältä kuin hajuvesi. Kinnermäki on täydellisen yksin. Tuntuu kuin talot yhä odottaisivat entisiä asukkaitaan, aivan kuten Tshernobylin matkaajat ovat kuvanneet päiväkirjoissaan. Ajatus siitä, että tämä saareke unohdettuja ja epäilemättä läpilahoja rakennuksia voisi palata elävien kirjoihin, tuntuu mahdottomalta ja miltei väärältä, vaikkei nykyinen, surullinen tila tunnu kyllä yhtään sen oikeammalta. Ristiriitaista. Sillä mikään mukaan kuin edellä kuvattu tie osaksi showbisnestä historiallisilla kohteilla on? Kinnermäen asukkaat ja vierailijat toivovat tietenkin talojen kunnostamista, vaalimista ja aktiivista museotoimintaa, eikä heille voi tietenkään toivoa muuta kuin menestystä. Läpimurtohan on jo tapahtunut. Museo näyttelyineen on valmis, ulkomaalaisten matkaajien puskaradio toimii ja rakennukset ovat virallisia suojelukohteita.

Piknik-paikka

Kylä ennen Kinnermäkeä

 Kinnermäelle mennessämme ajoimme muiden kylien läpi. Pienet posti- ja kauppatalot nököttivät helteessä ja ihmisiä oli liikkeellä. Joessa pestiin pyykkiä ja pyyhkeiden kanssa oltiin juuri tulossa uimasta. Idyllistä, mutta kukaan autossa ei uskonut kykenevänsä elämään talvea karjalaiskylässä. Kinnermäen jälkeen asutus loppui monen kilometrin ajaksi. Pysähdyimme piknikille suostuvan järven rantaan. Ja jälleen paarmat olisivat mielellään tehneet meistä oman piknikkinsä. 

Talo kylässä ennen Kinnermäkeä

Taiteiden yöstä ja kotiutumisesta

Tässä erään perheen talo ja piha. Kovin on perheellä musta tukka, veikkaan heidän edustavan jotain vähemmistökansallisuutta.

Kotitalo.

Tie töihin. Huomatkaa kapea, mutta riehakas joki.

Petroskolaismaisemaa työmatkalta.

Ensimmäinen viikko takana ja ohjelmaan on kuulunut Ночь музеев eli taiteiden yö, yksi elokuvateatterikäynti, yksi ravintolaillallinen työkavereiden kanssa, suomen kielen esseen kirjoittamista, keskustan kartoittamista ja Givenchyn aurinkolasien hävittäminen, voi surku. Niin ja töitäkin on tehty. Työmatka on lyhentynyt viime vuoteen verrattuna noin 90 prosenttia, mikä on aivan taivaallista. Ei Moskovan aamukahdeksan ruuhkametroa 35 asteen helteessä ja samaa köröttelyä seisten takaisin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja kävelymatkat vielä lisäksi. Puhumattakaan siitä, miten hellin sydämessäni, ettei minulle tule täällä maalla lainkaan matkustuskustannuksia. Taksiin on mennyt tähän mennessä 50 ruplaa ravintolaillan jälkeen.
Residenssini on tähän mennessä paras, missä olen Venäjällä asunut. Huone on niin iso, että olen nyt alkanut tehdä aamulla lihaskunto- ja venyttelysarjoja keskellä lattiaa. Ei torakoita, kuumaa vettä ympäri vuoden termostaatista (Kesäisin Venäjällä kuuma vesi katkaistaan viikosta kuukauden ajaksi, riippuen kaupungista), ei muovilattiaa homekasvustoineen, ei bileitä seinän takana. Asumme täällä Misha-kissan ja Nina-emännän kanssa sopuisasti. Huoneeni on itse asiassa tyttären huone, joka on nyt opiskelemassa Israelissa. Hän täyttää tänä vuonna 31, mikä lienee paikallisessa kulttuurissa varsin hälyttävä tilanne. Pitäisi olla jo sulhasen vanhempien nurkissa, eikä äidin. Kun kerroin asuvani poikaystäväni kanssa Suomessa, ensimmäinen kysymys Ninalta oli, aiommeko naimisiin. "Varmaan", minä sanoin. Siitä emäntä alkoikin pohtia, että onpas kumma juttu, että olen venäläisen kanssa, kun suomalaiset naiset ovat niin rumia (некрасивые). Tarkensin vielä, että kasvoistako (sillä suomalaisten tyylitaju täkäläisten mielestä...herra varjele)ja nainen nyökytti, että kyllä kyllä. En todellakaan kuullut tätä ensimmäistä kertaa, mutta joskus miettii, eikö itse huomaa, miten rumia naiset Helsingin kaduilla ovat vai eivätkö venäläiset tunne Tarja Turusta ja Kiira Korpea vai onko kyse vain uskonvahvistuspuheen kaltaisesta. Kun tarpeeksi kauan ollaan toisteltu, niin aletaan uskoa. Ja kuten aina ennenkin, keskustelukumppani ehättää sanomaan, etten minä suinkaan ole ruma. Niin no, perunanenä, värittömät ripset ja kulmat, siniset silmät...mielestäni olen juuri niin stereotyyppitapaus suomalaisesta ulkonäöstä kuin voi olla. Niin että lopuksi jää aina tunne, että toinen juuri kertoi, kuinka ruma olen. Ja kuten näissä tilanteissa ennenkin, nytkin muistelin lohdutukseksi , miten kävi pietarilaiselle tyttökaverilleni, joka meni Helsingissä kotibileisiin farkuissa ja T-paidassa. Vastaanotto oli: "Olet siis venäläinen?", "Kyllä.", "Mutta asut Suomessa?"  "En, miten niin?", "Et näytä huoralta."

Turistit, tunnistakaa simanmakuinen olut Redds ja syrok-patukka. Näitä ostatte.

Michel. Eli Misha. Miksi sille ei voitu antaa vain suoraan nimeksi Misha?

Huoneeni parvekkeen suuntaan kuvattuna. Misha ei karkaa parvekkeelta. En tajua.

Vielä pari sanaa taiteiden yöstä. Viime lauantaina oli neljäs kerta, kun sellainen järjestettiin Petroskoissa. Ohjelma oli erittäin voimakkaasti painottunut folklore-tyyppisiin esityksiin. Oli kansantansseja ja -laulua, keskiajan ritarit -esitys, kansallispukujen muotinäytös ja kirkonkellojen soittoa. Toki myös joitain valokuvanäyttelyjä ja muistaakseni jokin videotaideteos. Lähdin katselemaan menoa yksin, mikä oli syynä siihen, etten jaksanut guljailla yöhön saakka. Karjalan valtiolliseen  kotiseutumuseoon oli ilmainen sisäänpääsy ja vierailin siellä. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Tilat oli juuri remontoitu. Näyttelyjä oli kahdessa kerroksessa ja esineistö oli runsasta ja hyvää. Jälkeenpäin panin merkille, että museossa ei ollut lainkaan neuvostoajan osastoa. Ihan hyvä. Vaikka ajanjakso on erottamaton osa historiaa ja sinällään mielenkiintoinen, niin museoiden Lenin-patsaiden, tähtirintamerkkien ja kolhoosijulisteiden keskellä päästään  helposti venäläiseen kirpputoritunnelmaan. Kaiken kaikkiaan siis hyvä kokemus, ja olisin voinut lipusta pulittaakin jotain.

Liikuttavaa pynttäytymistä Taiteiden yössä.

Kellonsoittaja.

Rekonstruktio haudasta vuodelta n. 6000 e.Kr.

Kalevala-korujen ystäville.

On pikkupyörä saanut pyöriä monesti.

Puupatsas

Kansallispukuja piisasi sinä päivänä.

Matka Petroskoihin alkanut!

Blogini muuttuu hetkeksi matkapäiväkirjamaiseksi, vaikka minulla onkin enemmän taipumusta päivittää ennemminkin tietyistä teemoista, joita olen pyöritellyt mielessäni kuin kertoa niin sanotusti "päiväkuulumisia". Päiväkuulumisissa on eittämättä puolensa, sillä silloin voi nähdä omien katsantokantojen kehityksen historiaa.No mutta nyt siis Petroskoihin.

Petroskoissa olen kävellyt työmatkan, käynyt pankkiautomaatilla ja ruokakaupassa. Katukuva muistuttaa hieman Tveriä, hieman Viipuria, vaikka sanoisin, että pihat täällä ovat aivan omanlaisensa, tai no...karjalaisia. Työmatkani kulkee tällaisten pihojen poikkia, joten sen kummemmin niitä kuvailematta voin päivittää pari valokuvaa tänne myöhemmin.

Tulin tänne kuululla kakadu-marshutkalla Tampereelta. Yli  mentiin Värtsilässä ja  ilman jonoa, mikä voitonpäivänä eli pitkien pyhien jälkeen oli erikoista. Muutenkin rajanylityspaikka oli sympaattinen pieni toimipiste, jossa Venäjän puolella kuului rajavartiokoirien haukuntaa niiden lähellä olevasta tarhasta. Pelkäsin, että rajan jälkeen tie muuttuisi kinttupoluksi, mutta sehän oli mahtavassa kunnossa eikä keskinopeus vähentynyt lainkaan. Liekö teiden hyvä kunto sidoksissa johonkin armeijan nopeaan liikutteluun, en tiedä. 

Maisemat auton ikkunasta olivat ihan odotunlaiset, sellaiset mitä Karjalasta on aina kuullut kerrottavan, mutta silti talot ympäristöineen tekivät vaikutuksen. Mäntymetsän välistä sukelsi tasaisin väliajoin esiin kyliä aidattuine pihapiireineen, kasvimaineen, lautaseinineen ilman maalia ja sisäänromahtaneine kattoineen. Yritin valokuvata, mutta liian nopeasti kylät vilisivät ohitse. Kaikki snapshotit siis matkan varrelta.



Pysähdyimme yhdessä kylässä, jonka asema oli kafe-bar-rakennus ja sen takana matkalaisia helpottavat puuhuussit. Päivä oli aurinkoinen ja paikan vanhatpojat kello kolmeen aikaan jo hyvä humalassa ja käyskentelemässä raitilla. Leppoista maalaiselämää siis. Matka Tampereelta Petroskoihin saakka kesti noin 13 tuntia. Huomattavan paljon mainostettiin tienvierillä autojen varaosamyyntiä ja autonrenkaita. Hittiartikkeleina ne pysyivät vielä kaupunkiin saavuttuammekin.