lauantai 3. joulukuuta 2011

Arto Luukkanen: Medvedev -Venäjän isäntä vai Putinin renki?


Odotan sunnuntaita jännityksessä. Venäjän parlamenttivaalien tulos on Yhtenäisen Venäjän paikkaenemmistö alahuoneessa, mutta prosenteista voi vielä lyödä vetoa. Alkusyksystä povattiin runsaan 70 prosentin kannatusta, nyt Levadan mielipidemittausten mukaan saalis voisi olla niinkin vähän kuin puolet äänistä. Elokuussa lämpimien säiden jatkuessa Putinin paljas yläruumis Siperian retkellä ja lääkärikäynnillä muistutti erehdyttävästi edellisiä PR-kampanjoita. Ja niinhän siinä kävi, että 24. syyskuuta Yhtenäisen Venäjän puoluekokouksessa, jolta maailma odotti ehdokaslistoja duumanvaaleihin, Medvedev ehdotti ”vielä näin lopuksi” (sic) Putinia puolueen presidenttiehdokkaaksi. Mutkat suorenivat ehkä liikaa, venäläiset provosoituivat  ja ikävää ilmoitus oli myös Arto Luukkasen uuden kirjan – Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki? – kannalta. Luukkanen julkisti kirjansa 10. lokakuuta, pari viikkoa sen jälkeen, kun isännän paluu oli varmistunut ja kirjan nimen kysymys saanut vastauksen.
Kuitenkin, kun tieto Luukkasen marraskuisesta Tampereen vierailusta tavoitti minut, innostuin paikalle kuuntelemaan keskustelua. Luukkasen (suomeksi kirjoitettujen) kirjojen leimaava ominaispiirre on, että niissä otetaan suokailematta kantaa Suomen harjoittamaan Venäjä-politiikkaan. Luukkanen ei ole koskaan ollut virkamies, ei myöskään koskaan politiikko. Eikä edes toimittaja! On paljon ihmisiä, jotka ovat jotain noista, joilla on mittavasti ensikäden tietoa Venäjästä ja jotka kirjoittavat hyviä ja hyödyllisiä teoksia. Luukkasen ainutlaatuisuus laajan tietämyksen lisäksi (kirjoja vaivaakin paikoin name-dropping sekä asioiden, henkilöiden ja näiden keskinäisten  suhteiden vyöryttäminen) on siinä, ettei hän selvästikään mieti, kenen varpaille astuu.  Eniten iskuja on saanut ottaa vastaan Tarja Halonen, niin nytkin.
Kun Venäjän tuleva presidentti oli jo selvillä, oli mutkaton suhtautuminen Suomen ulkopolitiikkaan marraskuisen keskustelun yksi kantavista voimista Vihtorin kirjastossa. Uussuomettumiseen päästiin Luukkasen lanseeraman Nasu-syndrooman kautta.  Medvedev-kirja muuntui Venäjän vaalikirjasta  Suomen presidenttivaalikirjaksi. Eurokriisi on tietenkin jälleen, taas ja iankaikkisesti keskustelun keskiössä, mutta tuleva presidentti saa kollegakseen piinkovan diktaattorin, joten Venäjä-lausunnot ovat, tai olisivat, vaalitenteissä oleellisia. Luukkanen on erityisen allerginen ”luottamuksellisille , luonteville ja mutkattomille” naapurisuhteille. Käytännössä tämä on viime vuosikymmenenä tarkoittanut sitä, etteivät suomalaiset ole paljoakaan saaneet vihiä, mitä mm. presidenttimme on  Putinin ja Medvedevin kanssa keskustellut asiakysymyksissä tai vapaasti ”jutellut”.  Tiedonhalua lisää, että Halonen arvostaa ”luottamuksellisen” vaikutuskykynsä Venäjän johtajiin erityisen korkealle. Presidentin keväinen ”tämä on henkilökohtaista” –katkeroituminen lautasen menetyksestä EU-huppukokouksissa oli yllättävän voimakas reaktio. Halonen kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että hän pystyy neuvomaan Putinia ja että onpa Putin noudattanutkin neuvoja. Kun vain tietäisi mitä ja missä asiassa.  
Mainitsinkin jo Luukkasen tavasta kirjata ylös paljon henkilöitä ja tapahtumia, mikä tekee Medvedev-kirjastakin välillä raskaan. Kun aihe on kirjoittajalle tuttu ja omat ajatuksenjuoksut selvät, lukijaa kiidätetään kovaa kyytiä eteenpäin. Koheesion vuoksi olisi hyvä summata ja kerrata faktoreita useammin tai sitten yksinkertaisesti karsia. En näe Luukkasen tyyliin istuvan oppikirjamaiset loppupätelmä-luvut, mutta jos Medvedev-kirjaa voisi edes hieman käyttää hakuteosmaisesti, sen elinikä lisääntyisi vuosia. Silmienavaajana tällaisessa hiomisprosessissa kuuluisi toimia kustannustoimittajan. Toivottavasti Paasilinna-kustantamo osaa konkreettisemmin auttaa uutta kirjoittajaansa seuraavissa töissä.
Runsaudenpula on toisaalta Luukkasen hyvä puoli. Uudet nimet, blogit, lähteet ja viitteet antavat koluttavaa kuukausiksi sen jälkeen, kun itse kirja on ahmittu. Tänään viimeksi vierailin Aleksei Navalnyin blogissa, jossa linkitetään Yhtenäisen Venäjän vasta-vastamainokselle (Yhtenäinen Venäjä sai kansan suussa uuden nimen, Huijareiden ja varkaiden puolue. Koska nimitys valitettavasti vakiintui, päätti puolue todellakin käyttää sitä omassa materiaalissaan. Videon aluksi kerrataan saavutuksia; 10 vuoden talouskasvua, eläkkeiden korotuksia, kriisin selättämistä, uusien teiden, koulujen ja sairaaloiden rakentamista. Sitten pam, ”Äänestä huijareita ja varkaita, opiskelijoita, opettajia, tiedemiehiä, sotilaita, lääkäreitä, liikemiehiä, meitä kaikkia, tulevaisuutta! Miksipä meitä ei kutsuttaisi (haukuttaisi)? Rakastamme maatamme! Äänestä Yhtenäistä Venäjää!” Ylimielisyys opposition raunioita kohtaan on sietämättömän mautonta. Näissä vaaleissa ei tietääkseni kuitenkaan tällä kertaa lennätetty lelupeniksiä luentosaleissa tai yritetty saada näyttelijöiden vastaehdokkaisiin kohdistuneita suuteluhyökkäyksiä, siis hyökkäyksen kohteen ”homoseksuaalista käyttäytymistä”, taltioitua).  Muuten Alekseille kuuluu tänään sitä, että blogin eilinen ohjepäivitys Yhtenäisen Venäjän vastaisesta soittoringistä ja itsepainetusta julistekampanjasta on tänään ilmoitettu poliisille ”laittomana agitaationa”.
Medvedevin henkilöhahmo on kovin tuntematon. Hän ei harrasta sellaisia PR-temppuja kuin Putin ja suomalaisessa mediassa hänen taustansa on kuitattu vain ”lakimieheksi”.  Luukkanen ei muuten ole hullumpi elämäkertakirjoittaja ja jos joskus politiikasta kirjoittamiselle nousee seinä vastaan, lukisin mielelläni hänen hovinarriopuksensa esimerkiksi iki-ihanasta Ksenia Sobtshakista (jos käyttäisin hymiöitä, sellainen tulisi tähän kohtaan). Luukkasen kirjallisessa tyylissä on samaa humoristista otetta kuin Ilmari Susiluodolla,  hän kertoo meheviä yksityiskohtia (tiesittekö, että Dmitri Anatoljevitsh on ollut myös talonmies ja kadunlakaisija?), käyttää taiten osuvia vertauksia ja tekee pelkäämättä tulkintoja. Medvedeviä pystyi nuoruusvuosikertomusten jälkeen mielessään tosiaan kutsumaan Dimaksi.
Sen enempää länsi kuin venäläiset tarkkailijat itsekään eivät oikein voineet päättää, onko Medvedev kala vai lintu. Pessimistisin käsitys hänestä on Putinin lakeijana, positiivisin näkemys näki hänet syyskuuhun asti pääministerin mahdollisena haastajana. Karkasihan Putinkin aikoinaan Jeltsinin hihnasta. Luukkanen uskoi kuitenkin jo kirjassaan, että valinnan seuraavasta presidentistä tekisi Putin itse, eikä hän uskonut Medvedevin irtiottoyritykseen. Ainoan mahdollisuuden Medvedeville olisi suonut Putinin halu vetäytyä taustalle (”Mustanmeren huvilalle”) ja luottamus Robininsa kykyyn luotsata Venäjää modernisaation tiellä. Keskustelutilaisuudessa Luukkanen arvioi, että maailmanpolitiikan tila vaati Putinia tekemään come backin. Arabikevät, Mubarakin kohtalo, kummitteleva eurokriisi ja kotimaassa sosiaalisen median avulla kokoon kutsuttu Maneesiaukion rähinä vaativat ison pomon paluuta, kurinpitoa ja oman selustan turvaamista. Kärjistettynä Putin teki valinnan Kremlin ja Haagin välillä. 
Näillä eväin voi valistuneena, en sanoisi että kovin levollisena, jäädä odottamaan vaalien tulosta. Jos joillakin alueilla ”vääriä” ehdokkaita pääsee suhteellisesta vaalitavasta huolimatta läpi, voi presidentti myös hajottaa vaaleilla valitun duuman. Enemmän tästä vallan vertikaalista ja sen mekanismista Markku Kangaspuron blogissa.
Luukkasen kirjan lukemista tietenkin suosittelen, vaikka se jo painosta tullessaan oli menettänyt päiväpoliittisen teränsä. Se on historian lähitarkastelua ja koettaa nähdä sinne, mitä varjellaan maailman silmiltä koko turvallisuuskoneiston voimin. Tämän ei pidä antaa turhauttaa, sillä kliseisesti vastakohtien Venäjällä voi tapahtua hyvin nopeasti tai siellä ei edellenkään tapahdu mitään. Joko se päätyy lopullisesti Kiinan yksipuoluejärjestelmän tielle, joku siloviki nousee haastamaan nykykaksikon asevoimien kannatuksen turvin,  kansa jalkautuu kadulle tai jokin näistä vieläkin fantastisempi skenaario toteutuu. Ehkä kipinä lentää jo huomenna?