Odotan sunnuntaita jännityksessä.
Venäjän parlamenttivaalien tulos on Yhtenäisen Venäjän
paikkaenemmistö alahuoneessa, mutta prosenteista voi vielä lyödä vetoa.
Alkusyksystä povattiin runsaan 70 prosentin kannatusta,
nyt Levadan mielipidemittausten mukaan saalis voisi olla niinkin vähän kuin
puolet äänistä. Elokuussa
lämpimien säiden jatkuessa Putinin paljas yläruumis Siperian retkellä ja
lääkärikäynnillä muistutti erehdyttävästi edellisiä PR-kampanjoita. Ja niinhän
siinä kävi, että 24. syyskuuta Yhtenäisen Venäjän puoluekokouksessa, jolta
maailma odotti ehdokaslistoja duumanvaaleihin, Medvedev ehdotti ”vielä näin
lopuksi” (sic) Putinia puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Mutkat suorenivat ehkä liikaa, venäläiset provosoituivat ja ikävää ilmoitus oli myös Arto Luukkasen
uuden kirjan – Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki? – kannalta.
Luukkanen julkisti kirjansa 10. lokakuuta, pari viikkoa sen jälkeen, kun isännän
paluu oli varmistunut ja kirjan nimen kysymys saanut vastauksen.
Kuitenkin, kun tieto Luukkasen
marraskuisesta Tampereen vierailusta tavoitti minut, innostuin paikalle
kuuntelemaan keskustelua. Luukkasen (suomeksi kirjoitettujen) kirjojen leimaava
ominaispiirre on, että niissä otetaan suokailematta kantaa Suomen harjoittamaan
Venäjä-politiikkaan. Luukkanen ei ole koskaan ollut virkamies, ei myöskään koskaan politiikko. Eikä
edes toimittaja! On paljon ihmisiä, jotka ovat jotain noista, joilla on
mittavasti ensikäden tietoa Venäjästä ja jotka kirjoittavat hyviä ja
hyödyllisiä teoksia. Luukkasen ainutlaatuisuus laajan tietämyksen lisäksi (kirjoja
vaivaakin paikoin name-dropping sekä asioiden, henkilöiden ja näiden
keskinäisten suhteiden vyöryttäminen) on
siinä, ettei hän selvästikään mieti, kenen varpaille astuu. Eniten iskuja on saanut ottaa vastaan Tarja
Halonen, niin nytkin.
Kun Venäjän tuleva presidentti oli jo
selvillä, oli mutkaton suhtautuminen Suomen ulkopolitiikkaan marraskuisen
keskustelun yksi kantavista voimista Vihtorin kirjastossa. Uussuomettumiseen
päästiin Luukkasen lanseeraman Nasu-syndrooman kautta.
Medvedev-kirja muuntui Venäjän
vaalikirjasta Suomen
presidenttivaalikirjaksi. Eurokriisi on tietenkin jälleen, taas ja
iankaikkisesti keskustelun keskiössä, mutta tuleva presidentti saa kollegakseen
piinkovan diktaattorin, joten Venäjä-lausunnot ovat, tai olisivat, vaalitenteissä oleellisia. Luukkanen
on erityisen allerginen ”luottamuksellisille , luonteville ja mutkattomille”
naapurisuhteille. Käytännössä tämä on viime vuosikymmenenä tarkoittanut sitä,
etteivät suomalaiset ole paljoakaan saaneet vihiä, mitä mm. presidenttimme on Putinin ja Medvedevin kanssa keskustellut asiakysymyksissä
tai vapaasti ”jutellut”. Tiedonhalua lisää, että Halonen arvostaa ”luottamuksellisen”
vaikutuskykynsä Venäjän johtajiin erityisen korkealle. Presidentin keväinen ”tämä
on henkilökohtaista” –katkeroituminen lautasen menetyksestä EU-huppukokouksissa
oli yllättävän voimakas reaktio. Halonen kertoi Suomen Kuvalehden
haastattelussa, että hän pystyy neuvomaan Putinia ja että onpa Putin
noudattanutkin neuvoja. Kun vain tietäisi mitä ja missä asiassa.
Mainitsinkin jo Luukkasen tavasta
kirjata ylös paljon henkilöitä ja tapahtumia, mikä tekee Medvedev-kirjastakin
välillä raskaan. Kun aihe on kirjoittajalle tuttu ja omat ajatuksenjuoksut
selvät, lukijaa kiidätetään kovaa kyytiä eteenpäin. Koheesion vuoksi olisi hyvä
summata ja kerrata faktoreita useammin tai sitten yksinkertaisesti karsia. En
näe Luukkasen tyyliin istuvan oppikirjamaiset loppupätelmä-luvut, mutta jos Medvedev-kirjaa
voisi edes hieman käyttää hakuteosmaisesti, sen elinikä lisääntyisi
vuosia. Silmienavaajana tällaisessa hiomisprosessissa kuuluisi toimia kustannustoimittajan.
Toivottavasti Paasilinna-kustantamo osaa konkreettisemmin auttaa uutta kirjoittajaansa seuraavissa töissä.
Runsaudenpula on toisaalta Luukkasen hyvä
puoli. Uudet nimet, blogit, lähteet ja viitteet antavat koluttavaa kuukausiksi
sen jälkeen, kun itse kirja on ahmittu. Tänään viimeksi vierailin Aleksei Navalnyin blogissa, jossa
linkitetään Yhtenäisen Venäjän vasta-vastamainokselle
(Yhtenäinen Venäjä sai kansan suussa uuden nimen, Huijareiden ja varkaiden
puolue. Koska nimitys valitettavasti vakiintui, päätti puolue todellakin
käyttää sitä omassa materiaalissaan. Videon aluksi kerrataan saavutuksia; 10
vuoden talouskasvua, eläkkeiden korotuksia, kriisin selättämistä, uusien
teiden, koulujen ja sairaaloiden rakentamista. Sitten pam, ”Äänestä huijareita
ja varkaita, opiskelijoita, opettajia, tiedemiehiä, sotilaita, lääkäreitä,
liikemiehiä, meitä kaikkia, tulevaisuutta! Miksipä meitä ei kutsuttaisi (haukuttaisi)?
Rakastamme maatamme! Äänestä Yhtenäistä Venäjää!” Ylimielisyys opposition
raunioita kohtaan on sietämättömän mautonta. Näissä vaaleissa ei tietääkseni
kuitenkaan tällä kertaa lennätetty lelupeniksiä luentosaleissa tai yritetty saada
näyttelijöiden vastaehdokkaisiin kohdistuneita suuteluhyökkäyksiä, siis
hyökkäyksen kohteen ”homoseksuaalista käyttäytymistä”, taltioitua). Muuten Alekseille kuuluu tänään sitä, että
blogin eilinen ohjepäivitys Yhtenäisen Venäjän vastaisesta soittoringistä ja
itsepainetusta julistekampanjasta on tänään ilmoitettu poliisille ”laittomana
agitaationa”.
Medvedevin henkilöhahmo on kovin tuntematon.
Hän ei harrasta sellaisia PR-temppuja kuin Putin ja suomalaisessa mediassa
hänen taustansa on kuitattu vain ”lakimieheksi”. Luukkanen ei muuten ole hullumpi
elämäkertakirjoittaja ja jos joskus politiikasta kirjoittamiselle nousee seinä
vastaan, lukisin mielelläni hänen hovinarriopuksensa esimerkiksi iki-ihanasta
Ksenia Sobtshakista (jos käyttäisin hymiöitä, sellainen tulisi tähän kohtaan). Luukkasen
kirjallisessa tyylissä on samaa humoristista otetta kuin Ilmari Susiluodolla, hän kertoo meheviä yksityiskohtia
(tiesittekö, että Dmitri Anatoljevitsh on ollut myös talonmies ja
kadunlakaisija?), käyttää taiten osuvia vertauksia ja tekee pelkäämättä tulkintoja. Medvedeviä
pystyi nuoruusvuosikertomusten jälkeen mielessään tosiaan kutsumaan Dimaksi.
Sen enempää länsi kuin venäläiset tarkkailijat
itsekään eivät oikein voineet päättää, onko Medvedev kala vai lintu.
Pessimistisin käsitys hänestä on Putinin lakeijana, positiivisin näkemys näki
hänet syyskuuhun asti pääministerin mahdollisena haastajana. Karkasihan
Putinkin aikoinaan Jeltsinin hihnasta. Luukkanen uskoi kuitenkin jo kirjassaan,
että valinnan seuraavasta presidentistä tekisi Putin itse, eikä hän uskonut Medvedevin
irtiottoyritykseen. Ainoan mahdollisuuden Medvedeville olisi suonut Putinin
halu vetäytyä taustalle (”Mustanmeren huvilalle”) ja luottamus Robininsa kykyyn
luotsata Venäjää modernisaation tiellä. Keskustelutilaisuudessa Luukkanen
arvioi, että maailmanpolitiikan tila vaati Putinia tekemään come backin. Arabikevät, Mubarakin kohtalo, kummitteleva eurokriisi ja kotimaassa
sosiaalisen median avulla kokoon kutsuttu Maneesiaukion rähinä vaativat ison
pomon paluuta, kurinpitoa ja oman selustan turvaamista. Kärjistettynä Putin teki valinnan Kremlin ja Haagin
välillä.
Näillä eväin voi valistuneena, en sanoisi että
kovin levollisena, jäädä odottamaan vaalien tulosta. Jos joillakin alueilla
”vääriä” ehdokkaita pääsee suhteellisesta vaalitavasta huolimatta läpi, voi presidentti
myös hajottaa vaaleilla valitun duuman. Enemmän tästä vallan vertikaalista ja
sen mekanismista Markku Kangaspuron blogissa.
Luukkasen kirjan lukemista tietenkin suosittelen, vaikka se jo painosta tullessaan oli menettänyt päiväpoliittisen teränsä. Se on historian lähitarkastelua ja koettaa nähdä sinne, mitä varjellaan maailman silmiltä koko turvallisuuskoneiston voimin. Tämän ei pidä antaa turhauttaa, sillä kliseisesti vastakohtien Venäjällä voi tapahtua hyvin nopeasti tai siellä ei edellenkään tapahdu mitään. Joko se päätyy lopullisesti Kiinan yksipuoluejärjestelmän tielle, joku siloviki nousee haastamaan nykykaksikon asevoimien kannatuksen turvin, kansa jalkautuu kadulle tai jokin näistä vieläkin fantastisempi skenaario toteutuu. Ehkä kipinä lentää jo huomenna?