lauantai 3. joulukuuta 2011

Arto Luukkanen: Medvedev -Venäjän isäntä vai Putinin renki?


Odotan sunnuntaita jännityksessä. Venäjän parlamenttivaalien tulos on Yhtenäisen Venäjän paikkaenemmistö alahuoneessa, mutta prosenteista voi vielä lyödä vetoa. Alkusyksystä povattiin runsaan 70 prosentin kannatusta, nyt Levadan mielipidemittausten mukaan saalis voisi olla niinkin vähän kuin puolet äänistä. Elokuussa lämpimien säiden jatkuessa Putinin paljas yläruumis Siperian retkellä ja lääkärikäynnillä muistutti erehdyttävästi edellisiä PR-kampanjoita. Ja niinhän siinä kävi, että 24. syyskuuta Yhtenäisen Venäjän puoluekokouksessa, jolta maailma odotti ehdokaslistoja duumanvaaleihin, Medvedev ehdotti ”vielä näin lopuksi” (sic) Putinia puolueen presidenttiehdokkaaksi. Mutkat suorenivat ehkä liikaa, venäläiset provosoituivat  ja ikävää ilmoitus oli myös Arto Luukkasen uuden kirjan – Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki? – kannalta. Luukkanen julkisti kirjansa 10. lokakuuta, pari viikkoa sen jälkeen, kun isännän paluu oli varmistunut ja kirjan nimen kysymys saanut vastauksen.
Kuitenkin, kun tieto Luukkasen marraskuisesta Tampereen vierailusta tavoitti minut, innostuin paikalle kuuntelemaan keskustelua. Luukkasen (suomeksi kirjoitettujen) kirjojen leimaava ominaispiirre on, että niissä otetaan suokailematta kantaa Suomen harjoittamaan Venäjä-politiikkaan. Luukkanen ei ole koskaan ollut virkamies, ei myöskään koskaan politiikko. Eikä edes toimittaja! On paljon ihmisiä, jotka ovat jotain noista, joilla on mittavasti ensikäden tietoa Venäjästä ja jotka kirjoittavat hyviä ja hyödyllisiä teoksia. Luukkasen ainutlaatuisuus laajan tietämyksen lisäksi (kirjoja vaivaakin paikoin name-dropping sekä asioiden, henkilöiden ja näiden keskinäisten  suhteiden vyöryttäminen) on siinä, ettei hän selvästikään mieti, kenen varpaille astuu.  Eniten iskuja on saanut ottaa vastaan Tarja Halonen, niin nytkin.
Kun Venäjän tuleva presidentti oli jo selvillä, oli mutkaton suhtautuminen Suomen ulkopolitiikkaan marraskuisen keskustelun yksi kantavista voimista Vihtorin kirjastossa. Uussuomettumiseen päästiin Luukkasen lanseeraman Nasu-syndrooman kautta.  Medvedev-kirja muuntui Venäjän vaalikirjasta  Suomen presidenttivaalikirjaksi. Eurokriisi on tietenkin jälleen, taas ja iankaikkisesti keskustelun keskiössä, mutta tuleva presidentti saa kollegakseen piinkovan diktaattorin, joten Venäjä-lausunnot ovat, tai olisivat, vaalitenteissä oleellisia. Luukkanen on erityisen allerginen ”luottamuksellisille , luonteville ja mutkattomille” naapurisuhteille. Käytännössä tämä on viime vuosikymmenenä tarkoittanut sitä, etteivät suomalaiset ole paljoakaan saaneet vihiä, mitä mm. presidenttimme on  Putinin ja Medvedevin kanssa keskustellut asiakysymyksissä tai vapaasti ”jutellut”.  Tiedonhalua lisää, että Halonen arvostaa ”luottamuksellisen” vaikutuskykynsä Venäjän johtajiin erityisen korkealle. Presidentin keväinen ”tämä on henkilökohtaista” –katkeroituminen lautasen menetyksestä EU-huppukokouksissa oli yllättävän voimakas reaktio. Halonen kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että hän pystyy neuvomaan Putinia ja että onpa Putin noudattanutkin neuvoja. Kun vain tietäisi mitä ja missä asiassa.  
Mainitsinkin jo Luukkasen tavasta kirjata ylös paljon henkilöitä ja tapahtumia, mikä tekee Medvedev-kirjastakin välillä raskaan. Kun aihe on kirjoittajalle tuttu ja omat ajatuksenjuoksut selvät, lukijaa kiidätetään kovaa kyytiä eteenpäin. Koheesion vuoksi olisi hyvä summata ja kerrata faktoreita useammin tai sitten yksinkertaisesti karsia. En näe Luukkasen tyyliin istuvan oppikirjamaiset loppupätelmä-luvut, mutta jos Medvedev-kirjaa voisi edes hieman käyttää hakuteosmaisesti, sen elinikä lisääntyisi vuosia. Silmienavaajana tällaisessa hiomisprosessissa kuuluisi toimia kustannustoimittajan. Toivottavasti Paasilinna-kustantamo osaa konkreettisemmin auttaa uutta kirjoittajaansa seuraavissa töissä.
Runsaudenpula on toisaalta Luukkasen hyvä puoli. Uudet nimet, blogit, lähteet ja viitteet antavat koluttavaa kuukausiksi sen jälkeen, kun itse kirja on ahmittu. Tänään viimeksi vierailin Aleksei Navalnyin blogissa, jossa linkitetään Yhtenäisen Venäjän vasta-vastamainokselle (Yhtenäinen Venäjä sai kansan suussa uuden nimen, Huijareiden ja varkaiden puolue. Koska nimitys valitettavasti vakiintui, päätti puolue todellakin käyttää sitä omassa materiaalissaan. Videon aluksi kerrataan saavutuksia; 10 vuoden talouskasvua, eläkkeiden korotuksia, kriisin selättämistä, uusien teiden, koulujen ja sairaaloiden rakentamista. Sitten pam, ”Äänestä huijareita ja varkaita, opiskelijoita, opettajia, tiedemiehiä, sotilaita, lääkäreitä, liikemiehiä, meitä kaikkia, tulevaisuutta! Miksipä meitä ei kutsuttaisi (haukuttaisi)? Rakastamme maatamme! Äänestä Yhtenäistä Venäjää!” Ylimielisyys opposition raunioita kohtaan on sietämättömän mautonta. Näissä vaaleissa ei tietääkseni kuitenkaan tällä kertaa lennätetty lelupeniksiä luentosaleissa tai yritetty saada näyttelijöiden vastaehdokkaisiin kohdistuneita suuteluhyökkäyksiä, siis hyökkäyksen kohteen ”homoseksuaalista käyttäytymistä”, taltioitua).  Muuten Alekseille kuuluu tänään sitä, että blogin eilinen ohjepäivitys Yhtenäisen Venäjän vastaisesta soittoringistä ja itsepainetusta julistekampanjasta on tänään ilmoitettu poliisille ”laittomana agitaationa”.
Medvedevin henkilöhahmo on kovin tuntematon. Hän ei harrasta sellaisia PR-temppuja kuin Putin ja suomalaisessa mediassa hänen taustansa on kuitattu vain ”lakimieheksi”.  Luukkanen ei muuten ole hullumpi elämäkertakirjoittaja ja jos joskus politiikasta kirjoittamiselle nousee seinä vastaan, lukisin mielelläni hänen hovinarriopuksensa esimerkiksi iki-ihanasta Ksenia Sobtshakista (jos käyttäisin hymiöitä, sellainen tulisi tähän kohtaan). Luukkasen kirjallisessa tyylissä on samaa humoristista otetta kuin Ilmari Susiluodolla,  hän kertoo meheviä yksityiskohtia (tiesittekö, että Dmitri Anatoljevitsh on ollut myös talonmies ja kadunlakaisija?), käyttää taiten osuvia vertauksia ja tekee pelkäämättä tulkintoja. Medvedeviä pystyi nuoruusvuosikertomusten jälkeen mielessään tosiaan kutsumaan Dimaksi.
Sen enempää länsi kuin venäläiset tarkkailijat itsekään eivät oikein voineet päättää, onko Medvedev kala vai lintu. Pessimistisin käsitys hänestä on Putinin lakeijana, positiivisin näkemys näki hänet syyskuuhun asti pääministerin mahdollisena haastajana. Karkasihan Putinkin aikoinaan Jeltsinin hihnasta. Luukkanen uskoi kuitenkin jo kirjassaan, että valinnan seuraavasta presidentistä tekisi Putin itse, eikä hän uskonut Medvedevin irtiottoyritykseen. Ainoan mahdollisuuden Medvedeville olisi suonut Putinin halu vetäytyä taustalle (”Mustanmeren huvilalle”) ja luottamus Robininsa kykyyn luotsata Venäjää modernisaation tiellä. Keskustelutilaisuudessa Luukkanen arvioi, että maailmanpolitiikan tila vaati Putinia tekemään come backin. Arabikevät, Mubarakin kohtalo, kummitteleva eurokriisi ja kotimaassa sosiaalisen median avulla kokoon kutsuttu Maneesiaukion rähinä vaativat ison pomon paluuta, kurinpitoa ja oman selustan turvaamista. Kärjistettynä Putin teki valinnan Kremlin ja Haagin välillä. 
Näillä eväin voi valistuneena, en sanoisi että kovin levollisena, jäädä odottamaan vaalien tulosta. Jos joillakin alueilla ”vääriä” ehdokkaita pääsee suhteellisesta vaalitavasta huolimatta läpi, voi presidentti myös hajottaa vaaleilla valitun duuman. Enemmän tästä vallan vertikaalista ja sen mekanismista Markku Kangaspuron blogissa.
Luukkasen kirjan lukemista tietenkin suosittelen, vaikka se jo painosta tullessaan oli menettänyt päiväpoliittisen teränsä. Se on historian lähitarkastelua ja koettaa nähdä sinne, mitä varjellaan maailman silmiltä koko turvallisuuskoneiston voimin. Tämän ei pidä antaa turhauttaa, sillä kliseisesti vastakohtien Venäjällä voi tapahtua hyvin nopeasti tai siellä ei edellenkään tapahdu mitään. Joko se päätyy lopullisesti Kiinan yksipuoluejärjestelmän tielle, joku siloviki nousee haastamaan nykykaksikon asevoimien kannatuksen turvin,  kansa jalkautuu kadulle tai jokin näistä vieläkin fantastisempi skenaario toteutuu. Ehkä kipinä lentää jo huomenna?




torstai 7. heinäkuuta 2011

Loman alkaminen ja Kinnermäki


 Olen nyt palannut Suomeen Petroskoista. Pääsin kesäkuussa työnteon makuun ja helatorstai-viikonlopun jälkeen olinkin sorvin ääressä heinäkuuhun saakka ilman vapaapäiviä. Islannin-matkan kassa ja gradustipendi syksylle on siis varmistettu. Oliko sitten mieltä elää työpaikalla Suomen lyhyttä ja hienoa kesää, on kysymys, jota pitää ensi vuonna harkita viisasti, mutta tänään kuitenkin menen heittämään talviturkin ja se tehtävä riittää tälle päivälle. Olihan minulla uikkarit mukana Venäjälläkin, mutta aikapulan lisäksi mietin likaista vettä ja punkkeja. Punkit ovat jokakesäinen puheenaihe Karjalassa. Viime vuonna Karjalan tasavallassa 46 henkeä sairastui puutiaisaivotulehdukseen. Virallinen media kannustaa pukeutumaan raajat peittäviin vaatteisiin ja umpinaisiin kenkiin metsissä, heinikoissa ja puistoissa sekä kustantamaan itse rokotuksen.  Ihmisten vastareaktio ovat flip-flopit, mikroshortsit, bikinit, miesten topless-villitys ja vaatimus, että TBE-rokotus otetaan osaksi kansallista rokotusohjelmaa. Ja tietenkin soppaa sekoittavat ne, jotka pitävät rokotekampanjaa valtion, yritysten ja muiden pahisten rahastuksena puhumattakaan yleisesti rokotekriittisistä ihmisistä. Tässä vielä linkki erääseen artikkeliin, jossa kuva dramaattisesta varoituskyltistä.
Kaivo
Pirtti
 Työt päättyivät siis viikko sitten perjantaina ja ennen kotiinlähtöä minulla oli yksi ainokainen vapaa lauantai. Lähdimme parin työkaverin kanssa omalla autolla kohti Kinnermäkeä eli Kinermaa, joka on kylä Prääsän piirissä. Kylässä on vanhoja rakennuksia ja tsasouna eli rukoushuone 1700-luvulta. Ympäri vuoden kylässä elää 5 karjalaistaustaista henkilöä. Yksi asukkaista on Nadezhda Kalmykova. Nadja on kehittänyt turismi-ideaa kylän säilyttämiseksi ja valmistaa mm. perinteisiä karjalaisruokia turistiryhmille. Nadjaa emme kuitenkaan nähneet vaan meille esitteli tsasounan, museon, pirtin ja savusaunan Anna, joka talvet asuu Petroskoissa, mutta asui nyt perheineen kylässä. 
Matkalla savusaunalle

 Kinnermäki on parhaina aikoinaan ollut yli 100 hengen kylä, jonka ympärille on levittäytynyt runsaat 60 hehtaaria peltoja. Kaikki työkalut osattiin valmistaa itse ja kylässä eli kuuluisa kansanlaulajakin. Museon seinällä on mustavalkoinen kuva iloisesta partasuusta kanteleen näköinen instrumentti polvillaan. Prääsä kuitenkin sodan jälkeen houkutteli nuoria töihin ja vallankäyttäjät ovat lopulta katkaisseet Kinnermäestä sähkön, sillä maaltamuutto kaupunkeihin näytti pysäyttämättömältä ilmiöltä. Kinnermäen elämä on loppunut nopeasti, sillä mitään uudempia rakennuksia ei näy. Talot ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Vaikuttavaa ja samalla outoa. 
Perhosia lepäämässä

  Yleensä kotiseutumuseoissa ja kulttuurihistoriallisissa paikoissa on palkattua henkilökuntaa ja maksavia asiakkaita. Oli se sitten Turun keskiaikapäivät tai Tukholman Skansen. Kaikki ovat hetken leikissä mukana, näyttelijät esittelevät taitojaan ja elävät roolissaan läpi pitkän päivän. On luentoja, matkamuistomyymälää, pikaruokaa ja paljon väkeä. Kinnermäessä ei kuulu kuin Annan vävyn lyhyet kommentit, lautojen sahaaminen, heinäsirkkojen siritys ja laumoina hyökkäävät paarmat korvan juuressa. Siinä missä ennen on ollut peltoa, kasvaa nyt umpeen heinää ja kauempana metsikköä, varmaan kuitenkin kasvimaa jonkin talon takana antaa perunaa ja porkkanaa. Eläimiäkään ei ole kuin pieni vuohilauma, eikä ilmassa tunnu lannanhaju, mikä yleensä maalla on ja mikä maalla tuntuu yhtä miellyttävältä kuin hajuvesi. Kinnermäki on täydellisen yksin. Tuntuu kuin talot yhä odottaisivat entisiä asukkaitaan, aivan kuten Tshernobylin matkaajat ovat kuvanneet päiväkirjoissaan. Ajatus siitä, että tämä saareke unohdettuja ja epäilemättä läpilahoja rakennuksia voisi palata elävien kirjoihin, tuntuu mahdottomalta ja miltei väärältä, vaikkei nykyinen, surullinen tila tunnu kyllä yhtään sen oikeammalta. Ristiriitaista. Sillä mikään mukaan kuin edellä kuvattu tie osaksi showbisnestä historiallisilla kohteilla on? Kinnermäen asukkaat ja vierailijat toivovat tietenkin talojen kunnostamista, vaalimista ja aktiivista museotoimintaa, eikä heille voi tietenkään toivoa muuta kuin menestystä. Läpimurtohan on jo tapahtunut. Museo näyttelyineen on valmis, ulkomaalaisten matkaajien puskaradio toimii ja rakennukset ovat virallisia suojelukohteita.
Piknik-paikka
Kylä ennen Kinnermäkeä
 Kinnermäelle mennessämme ajoimme muiden kylien läpi. Pienet posti- ja kauppatalot nököttivät helteessä ja ihmisiä oli liikkeellä. Joessa pestiin pyykkiä ja pyyhkeiden kanssa oltiin juuri tulossa uimasta. Idyllistä, mutta kukaan autossa ei uskonut kykenevänsä elämään talvea karjalaiskylässä. Kinnermäen jälkeen asutus loppui monen kilometrin ajaksi. Pysähdyimme piknikille suostuvan järven rantaan. Ja jälleen paarmat olisivat mielellään tehneet meistä oman piknikkinsä. 
Talo kylässä ennen Kinnermäkeä

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Kolme piirrettä Petroskoista



 
 Ei olisi pitänyt antaa viikkojen vierähtää viime päivityksestä. Nyt ei tiedä, mistä olisi aloitettava jutuniskentä. Minulla kävi täällä vieraita, kaksi eri delegaatiota, mistä olin hyvin onnellinen. Tapasin viimein erään venäläisen kaverini brittiläis-ranskalaisen poikaystävän, jonka vuoksi tämä kaverini lopetti Suomen-matkat kuin seinään. Pari oli kuitenkin niin ihastuttava, että annettakoon kaverini Keski-Euroopan juoksut anteeksi. Toinen delegaatio viikkoa myöhemmin koostui avomiehestä, joka niinikään kävi Petroskoissa ensimmäistä kertaa.
rahvas notkuu Junost-stadikan liepeillä.

Vieraita viihdyttäessä tuli esille, ettei kaupungissa liiemmin ole nähtävyyksiä. Rantakadulla on patsaskokoelma ja Leninin prospektilla hotelli Severnaja-Pohjola, mutta siinäpä se sitten onkin. Tai onhan toki Leninin aukio ja sen edustalla ikuinen tuli, mutta Lenineitä nyt on koko Venäjä täynnä. Ja  musiikkitalo kaikessa neuvostopömpöösiydessään on aikamoinen ilmestys. En ole huomannut edes valokuvata näitä kohteita. Sitä on kiinnittänyt huomion ennemminkin kaupungin omalaatuisuuksiin. Esimerkiksi Junost-jalkapallostadioniin, jossa on valehtelematta aina, siis joka ainoa kerta, pelattu, kun olen kävellyt ohi. Stadion on montun pohjalla ja kuvio näyttää olevan, että pelaajien armoitetut tyttöystävät saavat seurata peliä kentän reunalla, kun taas muut istuvat rinteellä tai rinteen reunalla ja saavat juoda vapautuneemmin (olut)pulloista.


Omaleimaista on myös entisen traktoritehtaan ja joen ympärille levittyvä puisto. Kaupungin puisto-osasto tuntuu tyytyvän vaan tyhjäämään roskiksia ja siivoamaan tienviertä pulloista. Muuten puisto rehottaa aikamoista pusikkoa ja koivukkoa. Kaiken halkoo villi joki, jonka oli yli kulkee kävelysiltoja. Puistikossa tykätään pussikaljoitella katseilta piilossa, vaikkei poliisi edes partioi katuja. Ja totuuden sanoen, täällä tykätään pussikaljoitella ihan millä tahansa kadulla ja penkillä. Yleinen juopottelu tietää Venäjällä sakkoja. Pietarissa ja Moskovassa joka kadunkulman takaa ilmestyvät koppalakit pitävät huolta, että baarista ulos astuessaan sitä kummasti aina selviää eivätkä tölkit pilkistele takin alta. Pietarin ja Moskovan viikonloppuinen katukuva ei tunne pissiksiä, pikkujouluporukoita tai haalaribileitä. Siksi minulla onkin yhä totuttelemista provinssin stressittömään menoon. Petroskoissa on tavallinen näky, että kioskista ostettu pullo avataan heti matkaevääksi marshutkapysäkille ja jos ei auto tule, ehditään kumota toinenkin. Toinen käsi on varattu vieressä seisovan lapsen pideltäväksi. Viime lauantaina Lenin-prospektilla huoppui yksi jos toinenkin setä kunnon änkyrässä jo päiväsaikaan. Toisaalta ei sen pitäisi yllättää. Ei ole työtä, tulevaisuutta tai toivoa, "perspektiiviä" kuten venäläiset sanovat. Eikä yksikään sukupolvi ole saanut seksi- tai päihdevalitusta, jotka vain "innostavat kokeiluihin" (ks. Anja Ikosen kolumni valistuksen puuttesta).
Viimeiset kuvat tektissä esiintyvästä puistosta. Täällä on komeat valkeat yöt.
Mutta onpas kello paljon ja huomenna tiedossa ylitöitä. En ehtinyt päivittää mitään siitä, miten rikoimme kaasulieden lasikannen ja mikä työ oli tilata uusi tai Sattuman keikasta, jolla olin. En viitsi sanoa, että ensi kerralla sitten...kun milloin sitä taas ehtii ja silloinkin assosiaatiot kuitenkin määräävät kaikesta.Eli viimeisimmät huomiot; stadion, puisto ja yleinen juopottelu.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Jokapäiväinen leipämme

Onega-laiva.
Ainoa dieettini koskaan on ollut maa nimeltä Venäjä. Laihdun Venäjällä aina. Salaisuus on, etten ole koskaan valmistanut ruokaa missään asunnossani Venäjällä. Avomieheni isän asunto on poikkeus, mutta se onkin meidän Pietarin kotimme, joten en laske sitä nomadiasumusten joukkoon. Täällä Petroskoissa minulla on oikeastaan ihan siisti keittiö, mutta tottumuksesta, häveliäisyydestä vuokraemäntää kohtaan tai kaasuliesipelosta johtuen en ole kokannut täällä runsaan kahden viikon aikana kertaakan. Enkä kokkaakaan. Tiedän sen. En juuri kokannut Suomessakaan asuessani solussa eli siis yksin. Mikään ei saa mieltä niin surulliseksi, kuin ensin ostaa kaupasta kaikkia aineita, jotka ehtivät pilaantua yksineläjällä kaappiin, sitten tunti vääntää keittiössä ja lopulta istuutua yksin pöydän ääreen ja syödä hiljaisuuden vallitessa. Byhyy.

Tänä viikonloppuna vietin vapaa-ajan (työaika oli se suomen kielen essee, jonka palautin sunnuntaina klo 18.12 istuttuani koko aurinkoisen päivän yöpaidassa koneen ääressä) erään Annan kanssa, johon tutustuin couchsurfingin kautta. Kreivin aikaan, sillä viikonlopun koittaessa edessäni oli taas ongelma, mistä hankin ruokani. Arkisin elän työpaikan keittäjän aamupalalla ja lounaalla. Annan kanssa kävimme lauantaina syömässä saslikit rantakadun saslikkigrillin Han-ganin terassilla. Sianlihasaslikki, salaatti, leipä, ranskikset ja olut 260 ruplaa eli noin 6 euroa. Ja se oli hyvä saslikki, ei mitään shafermaa vaan hyvää lihaa. Shaferma, tai Moskovassa shaurma, on venäläinen kebab, jonka pääraaka-ainetta kansanviisaus kertoo olevan gorodskaya dich eli kaupunkiriista siis rautalangasta kissat, koirat ja rotat. Shafermaa syödessä pitää varoa jänteitä, kanashafermassa nahkaa ja joskus jopa luunsiruja. Saslikki on ihan tavallinen kokolihavarras grillattuna.

Rantakatu on täynnä kaikenlaisia patsaita.
Viime kesänä elin jatkuvaa tasapainoilua, kuinka paljon voin laittaa ruokaan rahaa. Eurolla sai Kreikan kriisin aikaan pahimmillaan vain 34 ruplaa ja Moskova oli muutenkin tyyriimpi kaupunki. Asuntolan käytävän päässä oleva keittiö oli täyttä hasardialuetta torakoineen. Nyt euron kurssi on 40 ja voitte alla olevasta menusta silmäillä hintoja (viimeinen luku). Listat ovat Deja vusta, jonka Anna valitsi eilen ruokapaikaksemme. Se on kuulema parhainta kaartia hinta-laatu-suhteessa ja siellä on suomenkielinen ruokalista. Voilà !

Jos joku tietää, miten bloggerissa voi kääntää kuvia, kertokoon. Nämä lähtivät kotikoneelta vaakatasossa ja päätyivät tällaisiksi.


Otin muuten tuon Navarran lampaan. Hyvää oli.



tiistai 17. toukokuuta 2011

Taiteiden yöstä ja kotiutumisesta

Tässä erään perheen talo ja piha. Kovin on perheellä musta tukka, veikkaan heidän edustavan jotain vähemmistökansallisuutta.

Kotitalo.

Tie töihin. Huomatkaa kapea, mutta riehakas joki.

Petroskolaismaisemaa työmatkalta.
Ensimmäinen viikko takana ja ohjelmaan on kuulunut Ночь музеев eli taiteiden yö, yksi elokuvateatterikäynti, yksi ravintolaillallinen työkavereiden kanssa, suomen kielen esseen kirjoittamista, keskustan kartoittamista ja Givenchyn aurinkolasien hävittäminen, voi surku. Niin ja töitäkin on tehty. Työmatka on lyhentynyt viime vuoteen verrattuna noin 90 prosenttia, mikä on aivan taivaallista. Ei Moskovan aamukahdeksan ruuhkametroa 35 asteen helteessä ja samaa köröttelyä seisten takaisin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja kävelymatkat vielä lisäksi. Puhumattakaan siitä, miten hellin sydämessäni, ettei minulle tule täällä maalla lainkaan matkustuskustannuksia. Taksiin on mennyt tähän mennessä 50 ruplaa ravintolaillan jälkeen.
Residenssini on tähän mennessä paras, missä olen Venäjällä asunut. Huone on niin iso, että olen nyt alkanut tehdä aamulla lihaskunto- ja venyttelysarjoja keskellä lattiaa. Ei torakoita, kuumaa vettä ympäri vuoden termostaatista (Kesäisin Venäjällä kuuma vesi katkaistaan viikosta kuukauden ajaksi, riippuen kaupungista), ei muovilattiaa homekasvustoineen, ei bileitä seinän takana. Asumme täällä Misha-kissan ja Nina-emännän kanssa sopuisasti. Huoneeni on itse asiassa tyttären huone, joka on nyt opiskelemassa Israelissa. Hän täyttää tänä vuonna 31, mikä lienee paikallisessa kulttuurissa varsin hälyttävä tilanne. Pitäisi olla jo sulhasen vanhempien nurkissa, eikä äidin. Kun kerroin asuvani poikaystäväni kanssa Suomessa, ensimmäinen kysymys Ninalta oli, aiommeko naimisiin. "Varmaan", minä sanoin. Siitä emäntä alkoikin pohtia, että onpas kumma juttu, että olen venäläisen kanssa, kun suomalaiset naiset ovat niin rumia (некрасивые). Tarkensin vielä, että kasvoistako (sillä suomalaisten tyylitaju täkäläisten mielestä...herra varjele)ja nainen nyökytti, että kyllä kyllä. En todellakaan kuullut tätä ensimmäistä kertaa, mutta joskus miettii, eikö itse huomaa, miten rumia naiset Helsingin kaduilla ovat vai eivätkö venäläiset tunne Tarja Turusta ja Kiira Korpea vai onko kyse vain uskonvahvistuspuheen kaltaisesta. Kun tarpeeksi kauan ollaan toisteltu, niin aletaan uskoa. Ja kuten aina ennenkin, keskustelukumppani ehättää sanomaan, etten minä suinkaan ole ruma. Niin no, perunanenä, värittömät ripset ja kulmat, siniset silmät...mielestäni olen juuri niin stereotyyppitapaus suomalaisesta ulkonäöstä kuin voi olla. Niin että lopuksi jää aina tunne, että toinen juuri kertoi, kuinka ruma olen. Ja kuten näissä tilanteissa ennenkin, nytkin muistelin lohdutukseksi , miten kävi pietarilaiselle tyttökaverilleni, joka meni Helsingissä kotibileisiin farkuissa ja T-paidassa. Vastaanotto oli: "Olet siis venäläinen?", "Kyllä.", "Mutta asut Suomessa?"  "En, miten niin?", "Et näytä huoralta."
Turistit, tunnistakaa simanmakuinen olut Redds ja syrok-patukka. Näitä ostatte.

Michel. Eli Misha. Miksi sille ei voitu antaa vain suoraan nimeksi Misha?

Huoneeni parvekkeen suuntaan kuvattuna. Misha ei karkaa parvekkeelta. En tajua.

Vielä pari sanaa taiteiden yöstä. Viime lauantaina oli neljäs kerta, kun sellainen järjestettiin Petroskoissa. Ohjelma oli erittäin voimakkaasti painottunut folklore-tyyppisiin esityksiin. Oli kansantansseja ja -laulua, keskiajan ritarit -esitys, kansallispukujen muotinäytös ja kirkonkellojen soittoa. Toki myös joitain valokuvanäyttelyjä ja muistaakseni jokin videotaideteos. Lähdin katselemaan menoa yksin, mikä oli syynä siihen, etten jaksanut guljailla yöhön saakka. Karjalan valtiolliseen  kotiseutumuseoon oli ilmainen sisäänpääsy ja vierailin siellä. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Tilat oli juuri remontoitu. Näyttelyjä oli kahdessa kerroksessa ja esineistö oli runsasta ja hyvää. Jälkeenpäin panin merkille, että museossa ei ollut lainkaan neuvostoajan osastoa. Ihan hyvä. Vaikka ajanjakso on erottamaton osa historiaa ja sinällään mielenkiintoinen, niin museoiden Lenin-patsaiden, tähtirintamerkkien ja kolhoosijulisteiden keskellä päästään  helposti venäläiseen kirpputoritunnelmaan. Kaiken kaikkiaan siis hyvä kokemus, ja olisin voinut lipusta pulittaakin jotain.
Liikuttavaa pynttäytymistä Taiteiden yössä.

Kellonsoittaja.

Rekonstruktio haudasta vuodelta n. 6000 e.Kr.

Kalevala-korujen ystäville.

On pikkupyörä saanut pyöriä monesti.

Puupatsas

Kansallispukuja piisasi sinä päivänä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Matka Petroskoihin alkanut!

Blogini muuttuu hetkeksi matkapäiväkirjamaiseksi, vaikka minulla onkin enemmän taipumusta päivittää ennemminkin tietyistä teemoista, joita olen pyöritellyt mielessäni kuin kertoa niin sanotusti "päiväkuulumisia". Päiväkuulumisissa on eittämättä puolensa, sillä silloin voi nähdä omien katsantokantojen kehityksen historiaa.No mutta nyt siis Petroskoihin.

Petroskoissa olen kävellyt työmatkan, käynyt pankkiautomaatilla ja ruokakaupassa. Katukuva muistuttaa hieman Tveriä, hieman Viipuria, vaikka sanoisin, että pihat täällä ovat aivan omanlaisensa, tai no...karjalaisia. Työmatkani kulkee tällaisten pihojen poikkia, joten sen kummemmin niitä kuvailematta voin päivittää pari valokuvaa tänne myöhemmin.



Tulin tänne kuululla kakadu-marshutkalla Tampereelta. Yli  mentiin Värtsilässä ja  ilman jonoa, mikä voitonpäivänä eli pitkien pyhien jälkeen oli erikoista. Muutenkin rajanylityspaikka oli sympaattinen pieni toimipiste, jossa Venäjän puolella kuului rajavartiokoirien haukuntaa niiden lähellä olevasta tarhasta. Pelkäsin, että rajan jälkeen tie muuttuisi kinttupoluksi, mutta sehän oli mahtavassa kunnossa eikä keskinopeus vähentynyt lainkaan. Liekö teiden hyvä kunto sidoksissa johonkin armeijan nopeaan liikutteluun, en tiedä. 

Maisemat auton ikkunasta olivat ihan odotunlaiset, sellaiset mitä Karjalasta on aina kuullut kerrottavan, mutta silti talot ympäristöineen tekivät vaikutuksen. Mäntymetsän välistä sukelsi tasaisin väliajoin esiin kyliä aidattuine pihapiireineen, kasvimaineen, lautaseinineen ilman maalia ja sisäänromahtaneine kattoineen. Yritin valokuvata, mutta liian nopeasti kylät vilisivät ohitse. Kaikki snapshotit siis matkan varrelta.



Pysähdyimme yhdessä kylässä, jonka asema oli kafe-bar-rakennus ja sen takana matkalaisia helpottavat puuhuussit. Päivä oli aurinkoinen ja paikan vanhatpojat kello kolmeen aikaan jo hyvä humalassa ja käyskentelemässä raitilla. Leppoista maalaiselämää siis. Matka Tampereelta Petroskoihin saakka kesti noin 13 tuntia. Huomattavan paljon mainostettiin tienvierillä autojen varaosamyyntiä ja autonrenkaita. Hittiartikkeleina ne pysyivät vielä kaupunkiin saavuttuammekin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Suuntaudu Venäjään -semma 17.3.2011

Tämän viikon torstaina kuuntelin Suomi-Venäjä-Seuran järjestämää Suuntaudu Venäjään -seminaaria. Ainejärjestöjen s-postilistoilla oli mainostettu seminaarin olevan "kovatasoinen talousseminaarin Venäjästä kiinnostuneille", jossa  "eri alojen asiantuntijat kertovat omakohtaisia kokemuksia Venäjän liiketoiminnasta ja sen lukuisista mahdollisuuksista". Esiintyjien asiantuntijuutta ei käynyt epäileminen; ulkoasiansihteeri Antti Helänterä Venäjä-osastolta, Fortumin Venäjä-tiedottaja Satu Niemelä ja IKEAn johtaja Juha Taskinen sekä Tampereen ammattikorkeakoulusta väkeä kertomassa venäläisten matkailun kehittämisestä Pirkanmaalla.


Kun esiintyjät ja yleisö (pääosin Tampereen yliopiston venäjänlukijoita niin käännöstieteen kuin filologian yksiköistä) olivat näin korkeatasoista, saattoi odottaa vain jotain tajunnanräjäyttävää sympousiumia. Ennakko-odotusten vuoksi pettymys oli aikamoinen. Puhujat nimittäin olivat selvästi valmistautuneet aivan erilaista yleisöä varten. Sisällöt olivat sen tason perustietoa Venäjästä, että uskallan väittää itsekin saavani vastaavan esityksen kokoon puoli tuntia googlessa vietettyäni ja senkin ajan tarvitsisin vain numerofaktojen hakemiseen. 


En tiedä, mille tahoille seminaaria oli mainostettu, mutta tunsin niin monet kasvot salissa, että ainakin paikalle tulleista suuri osa oli kielten väkeä. Siksi oli erittäin harmillista, että yleisölle kerrottiin muun muassa sellaisia asioita kuin, että Venäjä on vanhan ja modernin sekoitus (kuin vakuutellen, että Neuvostoliitto todella on historiaa) tai että venäläiset teitittelevät toisiaan. Tilanteen absurdius taisi selvitä myös puhujoille. Helänterä kysyi alkajaisiksi yleisöltä, kuinka moni ei ollut koskaan käynyt Venäjällä. En nähnyt kuin pari kolme kättä eturivissä, jotka kuuluivat TAMKin opiskelijoille. Myöhemmin Niemelän kysymykseen, kuinka moni puhuu venäjää, nousi pienten hyväntahtoisten naurahdusten saattelemana suunnilleen yhtä monta kättä, kuin alussa oli jäänyt alas. Venäläiseen tapaan ehdin jo mielessäni kysyä kto vinovat ja selailtuani seminaarikansion läpi, selvisikin, että olin Suomi-Venäjä-Seuran jäsenhankintatilaisuudessa. Taloudesta ei ollut yhden yhtäkään lippulappusta, eikä se esiintynyt sanana edes seminaarin ohjelmassa. Lienee käynyt niin, että puhujat saatiin mukaan vetoamalla ylevään tarkoitukseen opiskelijoiden värväämiseksi Venäjä-hommiin ja yleisö saatiin mukaan sieltä, mista nyt johonkin Venäjä-seminaariin ylipäätään voi odottaa kiinnostusta löytyvän. No big deal, mutta epäilenpä, palveliko tällainen edes jäsenhankintakampanjaa, sillä moni paikallaolijoista varmaan tiesi jo seurasta tai oli sen jäsen.


Tauolla kahvijonossa takana oleva kaverikin tunsi olonsa huijatuksi, mutta mitäpä ilmainen pulla ei korjaisi. IKEA-osuus oli vielä kuulematta. Taskinen osoittautui juuri sellaiseksi ihmiseksi, jonka jokainen haluaa jutuniskijäksi illanistujaisiinsa. Toisin kuin edellisillä esiintyjillä, hänellä ei ollut edes power point -dioja vaan show koostui tarinankertojan anekdoottikokoelmasta. Erinomainen ratkaisu, kun kellokin kävi jo iltaseitsemää ja jengi virittäytyi jutustelu-moodiin. 

Vapaa keskustelu oli polveilevaa. Kysyttiin niin kepeitä (itsepalvelukassojen toimivuudesta Venäjän IKEOissa - kuulema ovat käytössä) kuin vakaviakin (miksi venäläisiä akateemisesti koulutettuja ei hyödynnetä viennissä). Itseäni kiinnosti Ulkoministeriö työpaikkana. Helänterä vastasi, ettei KAVAKUun millään kielitutkinnolla päästä, mutta alkoi sitten epäröimään haun pisteytystä yms. ja lopulta ei osannut kertoa. Saanhan tuon itsekin selville surffailemalla, mutta en keksinyt muutakaan. Mielessä nimittäin vilisi erittäin epäasiallisia ajatuksia IKEAn jarruvaihteesta Venäjällä ja Fortumin viestintähaasteista venäläiselle yleisölle louhosten suhteen. Muiden kysymyksistä kuitenkin päättelin, että moni oli tullut paikalle juuri siinä toivossa, että saisi jotain vihiä työllistymisestä. Tällaisiin tarkoituksiin seminaaria ei kuitenkaan oltu suunniteltu, mikä jättää viittä vaille maisterien hyeenalauman etsimään seuraavaa koluttavaa. 


Suunnittelin jo alkuviikosta päivittäväni seminaarista blogiin ja ennen kaikkea sen sisällöstä. Mutta näin kävi. Jos nyt muistiinpanoja luen ja poimin sieltä jotain, niin
  • 10 vuoden aikana viisumisektori kasvaa nopeasti ja rajavartiosto on arvioinut, että rajanylityksen puolitoistakertaistuvat nykyisestä (ilman viisumivapautta)
  • Venäläisten tulvasta ei selvitä pelkästään infrastuktuurisijoituksilla, vaan venäjän osaajia tarvitaan lisää. Kauhukuvana viime vuonna venäjän kirjoittaneiden lukumäärät: 198 pitkän venäjän kirjoittajaa, 452 B-venäjän kirjoittajaa
  • Koska venäläiset matkustavat paljon Suomeen, mielikuva syntyy sitä kautta, ei välttämättä tiedotusvälineiden kautta
  • Venäjän työpaikoilla on tiukka hierarkia.
 Ei sen kummempaa.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Ja sitten saavuin Moskovaan. Kirja-arvostelu.


Alkuun kuulumisia. Nyt on varmistunut, että menen alkukesäksi töihin Petroskoihin. Olen tosi iloinen! En ole koskaan käynyt siellä, mutta odotan intiaanikesää, sillä eihän (ainakaan vanhan kansan) Karjalassa koskaan sada. Lapset uivat alasti linnunmaitojärvessä, ahomansikat on maukkaimpia ja laitumille ajetut lehmät lihavia. No, lehmiä ei varmaan tule vastaan. Mutta, kesällä Venäjällä, kuten Suomessakin, kaikki on paljon kauniimpaa, jopa neuvostoajan rakennukset.
Tällä kertaa halusin kirjoittaa Anna-Lena Laurénin Sitten saavuin Moskovaan –kirjasta, joka en elämänkerrallinen kertomus. Tiedossa on juonipaljastuksia.
Laurénin teosta ei tietenkään voinut olla vertaamatta hetki sitten lukemaani Tulkkiin, jonka kielellinen köyhyys nousi rinnastuksessa tuskallisesti esiin. Laurén on taitava kirjoittaja. Hän antaa heti kirjan ensimmäisessä luvussa kauniin rakkaudentunnustuksen Moskovalle, jossa on hivenen pettymystä, mutta myös kaipuuta. Aloitus yllätti minut täysin, sitä odotti enemmän jotain krapulanhoitoanekdoottia, millä tällaiset kirjat ruukaavat alkamaan. Suorastaan nerokasta, ettei summaus ”mitä sitten Moskovasta jäi käteen” ollutkaan viimeisellä lehdellä. Siitä asti kirjaa lukiessani, jonka tein muuten yhdeltä istumalta, alitajuntani askarteli itsekseen, mitä itse haluaisin sanoa Venäjälle tai Venäjästä.  Lukiolainen, jolla on pää täynnä ihanaa Dostojevskia ja joka pelonsekaisesti ihailee kuopiolaisdiscojen venäläisiä tyttöjä, on hyvin kaukana tästä nykyisestä tilanteesta.  Niin mistä… se lienee ihan oman postauksensa aihe. 
Laurénin vilpitön rakkaus Venäjää kohtaan saa kaikenmaailman patrakovit näyttämään laskelmallisilta vätyksiltä, jotka eivät tahtoneet sanoa tai ymmärtää muuta emigranttiudestaan kuin ähäkutti, sainpa talon, työn ja ennen kaikkea sain läjän kenkiä. Tulkki on kirjoitettu siihen omalaatuiseen markkinarakoon, jossa suomalaiset ovat kuollakseen kiinnostuneita tietämään, mitä ulkomaalaiset heistä oikein ajattelevat. (Pohjanoteeraus näistä sepustuksista on Inna Latishevan Ryssänä Suomessa). 
Olin lukenut monia arvosteluja odotellessani kirjaa kirjastosta, joten tiesin odottaa ”Sinkkuelämää Moskovassa”. Tässä versiossa ei tosin ollut tyttökavereita,  vaan jokaisen miehen jälkeen kirjailija käy yksinäistä pohdiskelua suhteistaan. Laurénilla on ollut pitkä suhde Sergein kanssa, joka on päättynyt. Sen koommin Sergeitä ei mainita vaan esiin marssii kansainvälinen otos miehiä, joista vasta viides tai kuudes on venäläinen, hänen kanssaan kyseessä on platoninen ystävyyssuhde. Laurén naulaa teesinsä venäläisistä poikaystävinä; isoja lapsia, joita ei voi syyttää mistään, joilta ei voi odottaa mitään. Niitä, joita varrotaan kotiin ikkunan ääressä. 
Muistan lukeneeni vain yhden rehelliseltä vaikuttavan omaelämäkerran, Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Se on koottu päiväkirjamerkinnöistä, milloin ahdistuksen milloin innostuksen vallitessa. Kuten Meriluoto esipuheessaan kertoo: ”Elävyys on käsittääkseni tämän tekstin harvinainen avu. Se on jätettävä sellaiseksi. Ei mitään jälkiviisautta, kuten varsinaisissa muistelmakirjoissa aina. On säilytettävä sellaisetkin mielipiteet joita en tänä päivänä ikinä allekirjoittaisi.”
Ja tässä jälkieditoinnin maussa on kirjan suurin ongelma. Laurén ei jälkiviisastele, mutta syntyi tunne, että joskus, ehkä hyvinkin pian, hän lukee omaa kirjaansa ja sanoo ”tuo ei ollut totta”. Monta sivua kestävä vakuuttelu, että hän rakastaa ystäviään, matkustelua ja ennen kaikkea työtään ei lopulta ollut uskottavaa. Samaan aikaan hänellä on profiili deittipalvelussa, ”vanhojen kulttuurien” keskieurooppalainen flirtti saa hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja illalliskutsun saapuessa hän hyppää mökiltään veneeseen ja hurautta pimenevään iltaan, vaikka hädin tuskin osaa lukea merikarttaa. Kirjoittajan on ärsyttävän hankala myöntää, että kaipaa kipeästi rakkautta ja toivoo tapaavansa miehen, joka saa nauramaan hysteerisesti ajatukselle, että työ voisi olla rakastaja. Välillä tuntui, kuin Laurén olisi ollut YK:n pääsihteeri, sellaisen painoarvon työ sai.
Loppu oli todellinen pommi. Päätin kuitenkin olla kertomatta sitä. Elämässä usein käy niin, vaikka Laurén onnistui bluffaamaan viimeiseen asti.
***
Minua Moskova ei muuttanut. Olen kuitenkin enemmän peterburzhenka, vaikka Moskovaan muuttaessani annoin sille mahdollisuuden. Kai sitä voi digata vain jompaa kumpaa, niin kuin venäläisetkin tekevät. Tahtoisin kysyä Japani-faneilta, että onko heillä sama juttu Tokion ja Kioton kanssa. Tai kiinalaisilla Pekingin ja Shanghain.

lauantai 19. helmikuuta 2011

venäläistä sushia

Ensiksi kiitos uusille lukijoilleni, että löysitte blogini! Olin tosi iloinen ilmestymisestänne, mutta se taisi kyllä aiheuttaa hieman rimakauhuakin. Olen jo muutaman viikon nimittäin suunnitellut päivittäväni arvostelun Inna Patrakovan Tulkki-kirjasta. Olen koko viime kuun yrittänyt lukea sitä ja tällä hetkellä olen jossain sivun 70 hujakoilla. Arvostelu siirtyy siis myöhempään, mutta pari sanaa romaanista, jos tahtoisitte kommentoida sitä. Onko joku lukenut sen?

Chiclit (hyvä kuvaus täällä: http://margaretpenny.blogspot.com/2008/02/chic-lit-ja-genre.html) ei todellakaan ole genreni, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, että Tulkki on varsin kehno teos jopa omassa lajityypissään. Se alkaa tylsästi siitä, miten sankaritar jää korostaan kiinni Mannerheimintien mukulakiviin ja päivittelyllä, miten venäläiset naiset sitten eivät koskaan laita käytännöllisyyttä estetiikan edelle. Ei kovin omaperäistä tai yllättävää. Kaavan mukaisesti päähenkilö on myös shoppailuaddiktista kärsivä ja työssään hieman hömelö. Erikoisen hahmosta tekee sen, että hän yksinhuoltaja, mutta tytär on jo varhaisteini-ikäinen ja itse asiassa vähemmän hömelö kuin äitinsä, joten lukija voi jatkaa eteenpäin pinkit lasit silmillään. Unettomia öitä on tiedossa vain baareissa, ei vaipanvaihtopuuhissa. Mutta enemmän Tulkista, jos joskus saan sen kahlattua läpi. Olen kyllä hyvin utelias lukemaan ilmestyksen, kunhan se tapahtuu hyvin pienissä annoksissa.

 Dve palotshkin terassi Nevskillä, kesä 2009.
 Tämän prologin jälkeen voinkin siirtyä todelliseen aiheeseeni eli Venäjän ketjusushiravintoloihin. Syön niissä aina, kun käyn maassa. En ole sushin asiantuntija, vain kerran Tampereen Marusekissa huomasin, että riisi oli kuivaa, muuten kaikki elämäni sushit ovat maistuneet herkullisilta. Jopa se annos, josta sain Krimillä kuukauden (!) vatsataudin, oli mielestäni syömishetkellä erinomainen. Tästä syystä varmaan olenkin halpissushien suuri fani. Venäjällä on myös useita hienoja sushiravintoloja, jotka yrittävät parhaansa mukaan vastata japanilaista tasoa. Koska hinta-laatusuhde venäläisissä paikoissa yleensäkin on täysin mielivaltainen, pitäydyn vain halvoissa paikoissa. Jos ruoka on kehnoa, niin eipä se paljon maksanutkaan ja jos se on erinomaista, niin win-win.

Sushibuumilla on myös omanlainen vastareaktionsa, jossa mediaan kaivetaan japanilaisia lyttäämään paikalliset ravintolat. Luin jostain Pietarin ilmaisjakelulehdestä mielenkiintoisen japanilaisen kokin haastattelun, jossa opin, että jos sushirullasta ei saa leikattua palaa 0,3 sekunnissa irti, joutaa pala roskiin. Muistele siinä sitten, miten kotisushia leikatessa ei ole saanut levää katki kymmenessäkään sekunnissa. Mutta onko jokin televisiokanavan kuvaaja ihan pätevä haukkumaan Moskovan uusimmat trendiraflat (http://www.afisha.ru/article/8164/)? Toki äidin tekemä, saati mummon, on parasta, mutta kuka ammattikokki kävisi valittamaan, ettei Japanissa siis hei ainakaan laiteta mitään Philadelphiaa sushiin? Kaliforniarullia kuvaaja ei päässyt haukkumaan, koska niitä ei näemä tilattu, mutta muuten haastattelu on pelkkää itkuvirttä. Saattoi siinä olla jotain aiheellistakin, varmaan kala ei ollut kaikkialla tuoretta, mutta aikamoinen sormi pystyssä -nuhtelu.
Ei Japoshaa Primorskajan asemalla ollut, kun minä täällä asustin. Höh! 09/2009

Palataksemme halpaketjuihin, niitä on kolme; Japosha, Jevrazija ja Dve palotshki (kaksi puikkoa). Jevrazija on suurin, sillä on yli sata ravintolaa, joita Moskovan ja Pietarin lisäksi on myös mm. Kazanissa, Viipurissa ja Ukrainassa Kiovassa. Evrazija kertoo sivuillaan myös pian levittäytyvänsä Itä-Eurooppaan. Ravintolassa on happy hour kolmesta kuuteen, jolloin kaksi samanlaista annosta tai juomaa saa kaksi yhden hinnalla.

Dve palotshki on sisustukseltaan hillityin ja ravintoloiden lukumäärältään vaatimattomin (16 Pietarissa, 12 Moskovassa). Mielikuvani on, että Palotshki oli muita hieman tyyriimpi, mutta menun selaaminen kotisivuilla kertoisi kyllä toista. Armoton kilpailu on tasapäistänyt hintoja ja kaikkialta saa hyvän mix-setin alle 300 ruplalla. Totta kyllä, että joskus rullat ovat todellisia minirullia, mutta en saa millään päähäni, missä nimenomaan.

Suosikkini ketjuista on vasta 5-vuotias Japosha. Ravintoloita on Pietarissa ja Moskovassa yhteensä 40. Japoshan kolmessa ravintolassa Moskovassa on iltakymmenestä jopa aamukuuteen viikonloppuisin karaoke, joita en ole kokeillut. Vielä! Japoshan sisustus on juuri sellainen yliannostus oranssia ja pinkkiä, kuten j-popfanin sopii toivoa. Seinillä riippuu hienoja canvas-tauluja japanilaisesta katumuodista.

keskittyminen saa silmätkin kieroon. Japosha 11/2010
Venäläiset sushiketjut ovat parasta!
  • ne löytää kaikilta metro- ja juna-asemilta
  • tarjoilija aloittaa heti "kurjashii, nekurjashii" -kysymyksellä, johon nekurjashii vastaamalla pääsee savuttomalle puolelle - missä muualla Venäjällä?
  • hyvä kasvisruokavalikoima, muissa ravintoloissa se tarkoittaisi lähinnä fetasalaattia ja perunaa
  • kuvamenut. Kymmenen kielitaidottoman kaverin kanssa voi relata, kun kaikki osaavat valita itse
  • ja jos et tykkääkään sushista, niin jokaisen ketjun listalta löytyy muita aasialaisia, venäläisiä ja eurooppalaisia ruokia. 
  • paljon uutuuksia muutenkin laajalla listalla. Henkilökohtainen suosikkiuutuuteeni friteerattu sushi
  • vielä kerran; hinta

tiistai 4. tammikuuta 2011

venäjää Pekingissä

Neuvostoliiton aikaan venäjä oli lingua franca satelliittivaltioissa ja sitä opiskeltiin muutenkin ahkerasti. Tänä päivänä Venäjä nähdään Aasiasta käsin länsimaisena maana ja sinne hakeudutaan opiskelemaan ja siirtolaisiksi. Siksi minun ei olisi pitänyt olla niin hämmästynyt siitä, kuinka moni kiinalainen viime kesänä Pekingissä osasi venäjää. Mutta oikeastaanhan se on hienoa, että venäjä vielä on maailmankieli. Haaveilen paljon asumisesta Aasiassa ja loistojuttu, jos venäjän kielestä olisi siellä jotain hyötyä.




Kun ensimmäisenä päivänä nousimme metrosta maan pinnalle ja kysyimme tietä hotelliin ensimmäiseltä vastaantulijalta, yllätys oli melkoinen, kun vanha mies vastasikin venäjäksi. Hän oli mongoli, joka oli opiskellut aikoinaan Leningradin yliopistossa. Myöhemmin samana iltana käyskentelimme Taivaallisen rauhan aukion edustalla, kun jouduimme nuorten tyttöjen, todennäköisesti huijareiden ympäroimäksi. Kaikki alkoi, kun ilmassa kajahti iloinen "privet!", joka sai meidät kanamaisesti kääntelemään päitämme ja paljastamaan itsemme. Eräs tyttö alkoi kävellä vierelläni "Olet niin kaunis. Oletko Moskovasta?" Viime kesänä olin todellakin töissä Moskovassa ja vastasin hölmösti "da". Samaan aikaan muut tytöt olivat kysymyksineen poikaystäväni kimpussa, mutta lopulta karkasimme ihailijoiltamme väkijoukkoon. Nyt harmittaaa, ettemme jääneet juttelemaan edes siksi aikaa, että olisimme saaneet tietää, mistä tytöt olivat oppineet hyvän venäjänsä. Jopa ärrät rullasivat mallikkaasti!

Löysimme viimeisenä iltana myös venäläisen kauppakesikittymän(kaikki kuvat sieltä), joka sijaitsi Itä-Pekingissä, Ritan-puiston vieressä. Siellä riksha huusi meille "pajeehali" ja taas leukamme loksahtivat komeasti auki. Ällöttävää oli, että tällä alueella selvästi toimi paljon turkistukkuja, Kiina suunnittelee valtaavansa turkistuotannon ja Venäjällä varmasti on suurin ostajaryhmä. Tungimme jopa erään kauppakeskuksen sisään ja suunnittelin esittäväni jotain pietarilaista turkissalongin sisäänostajaa ja kysyväni hintoja, mutta hetken tyhjissä liikkeissä ja varastoissa harhailtuamme rohkeuteni lopahti. Kun palaan Pekingiin, on aivan pakko pistäytyä jossain ravintolassa katsastamassa niin henkilö- kuin asiakaskuntakin ja tietenkin ruoan taso.

Tässä linkki Kiinassa asuvien venäläisten foorumille: http://polusharie.com/