maanantai 23. toukokuuta 2011

Jokapäiväinen leipämme

Onega-laiva.
Ainoa dieettini koskaan on ollut maa nimeltä Venäjä. Laihdun Venäjällä aina. Salaisuus on, etten ole koskaan valmistanut ruokaa missään asunnossani Venäjällä. Avomieheni isän asunto on poikkeus, mutta se onkin meidän Pietarin kotimme, joten en laske sitä nomadiasumusten joukkoon. Täällä Petroskoissa minulla on oikeastaan ihan siisti keittiö, mutta tottumuksesta, häveliäisyydestä vuokraemäntää kohtaan tai kaasuliesipelosta johtuen en ole kokannut täällä runsaan kahden viikon aikana kertaakan. Enkä kokkaakaan. Tiedän sen. En juuri kokannut Suomessakaan asuessani solussa eli siis yksin. Mikään ei saa mieltä niin surulliseksi, kuin ensin ostaa kaupasta kaikkia aineita, jotka ehtivät pilaantua yksineläjällä kaappiin, sitten tunti vääntää keittiössä ja lopulta istuutua yksin pöydän ääreen ja syödä hiljaisuuden vallitessa. Byhyy.

Tänä viikonloppuna vietin vapaa-ajan (työaika oli se suomen kielen essee, jonka palautin sunnuntaina klo 18.12 istuttuani koko aurinkoisen päivän yöpaidassa koneen ääressä) erään Annan kanssa, johon tutustuin couchsurfingin kautta. Kreivin aikaan, sillä viikonlopun koittaessa edessäni oli taas ongelma, mistä hankin ruokani. Arkisin elän työpaikan keittäjän aamupalalla ja lounaalla. Annan kanssa kävimme lauantaina syömässä saslikit rantakadun saslikkigrillin Han-ganin terassilla. Sianlihasaslikki, salaatti, leipä, ranskikset ja olut 260 ruplaa eli noin 6 euroa. Ja se oli hyvä saslikki, ei mitään shafermaa vaan hyvää lihaa. Shaferma, tai Moskovassa shaurma, on venäläinen kebab, jonka pääraaka-ainetta kansanviisaus kertoo olevan gorodskaya dich eli kaupunkiriista siis rautalangasta kissat, koirat ja rotat. Shafermaa syödessä pitää varoa jänteitä, kanashafermassa nahkaa ja joskus jopa luunsiruja. Saslikki on ihan tavallinen kokolihavarras grillattuna.

Rantakatu on täynnä kaikenlaisia patsaita.
Viime kesänä elin jatkuvaa tasapainoilua, kuinka paljon voin laittaa ruokaan rahaa. Eurolla sai Kreikan kriisin aikaan pahimmillaan vain 34 ruplaa ja Moskova oli muutenkin tyyriimpi kaupunki. Asuntolan käytävän päässä oleva keittiö oli täyttä hasardialuetta torakoineen. Nyt euron kurssi on 40 ja voitte alla olevasta menusta silmäillä hintoja (viimeinen luku). Listat ovat Deja vusta, jonka Anna valitsi eilen ruokapaikaksemme. Se on kuulema parhainta kaartia hinta-laatu-suhteessa ja siellä on suomenkielinen ruokalista. Voilà !

Jos joku tietää, miten bloggerissa voi kääntää kuvia, kertokoon. Nämä lähtivät kotikoneelta vaakatasossa ja päätyivät tällaisiksi.


Otin muuten tuon Navarran lampaan. Hyvää oli.



tiistai 17. toukokuuta 2011

Taiteiden yöstä ja kotiutumisesta

Tässä erään perheen talo ja piha. Kovin on perheellä musta tukka, veikkaan heidän edustavan jotain vähemmistökansallisuutta.

Kotitalo.

Tie töihin. Huomatkaa kapea, mutta riehakas joki.

Petroskolaismaisemaa työmatkalta.
Ensimmäinen viikko takana ja ohjelmaan on kuulunut Ночь музеев eli taiteiden yö, yksi elokuvateatterikäynti, yksi ravintolaillallinen työkavereiden kanssa, suomen kielen esseen kirjoittamista, keskustan kartoittamista ja Givenchyn aurinkolasien hävittäminen, voi surku. Niin ja töitäkin on tehty. Työmatka on lyhentynyt viime vuoteen verrattuna noin 90 prosenttia, mikä on aivan taivaallista. Ei Moskovan aamukahdeksan ruuhkametroa 35 asteen helteessä ja samaa köröttelyä seisten takaisin 40 minuuttia yhteen suuntaan ja kävelymatkat vielä lisäksi. Puhumattakaan siitä, miten hellin sydämessäni, ettei minulle tule täällä maalla lainkaan matkustuskustannuksia. Taksiin on mennyt tähän mennessä 50 ruplaa ravintolaillan jälkeen.
Residenssini on tähän mennessä paras, missä olen Venäjällä asunut. Huone on niin iso, että olen nyt alkanut tehdä aamulla lihaskunto- ja venyttelysarjoja keskellä lattiaa. Ei torakoita, kuumaa vettä ympäri vuoden termostaatista (Kesäisin Venäjällä kuuma vesi katkaistaan viikosta kuukauden ajaksi, riippuen kaupungista), ei muovilattiaa homekasvustoineen, ei bileitä seinän takana. Asumme täällä Misha-kissan ja Nina-emännän kanssa sopuisasti. Huoneeni on itse asiassa tyttären huone, joka on nyt opiskelemassa Israelissa. Hän täyttää tänä vuonna 31, mikä lienee paikallisessa kulttuurissa varsin hälyttävä tilanne. Pitäisi olla jo sulhasen vanhempien nurkissa, eikä äidin. Kun kerroin asuvani poikaystäväni kanssa Suomessa, ensimmäinen kysymys Ninalta oli, aiommeko naimisiin. "Varmaan", minä sanoin. Siitä emäntä alkoikin pohtia, että onpas kumma juttu, että olen venäläisen kanssa, kun suomalaiset naiset ovat niin rumia (некрасивые). Tarkensin vielä, että kasvoistako (sillä suomalaisten tyylitaju täkäläisten mielestä...herra varjele)ja nainen nyökytti, että kyllä kyllä. En todellakaan kuullut tätä ensimmäistä kertaa, mutta joskus miettii, eikö itse huomaa, miten rumia naiset Helsingin kaduilla ovat vai eivätkö venäläiset tunne Tarja Turusta ja Kiira Korpea vai onko kyse vain uskonvahvistuspuheen kaltaisesta. Kun tarpeeksi kauan ollaan toisteltu, niin aletaan uskoa. Ja kuten aina ennenkin, keskustelukumppani ehättää sanomaan, etten minä suinkaan ole ruma. Niin no, perunanenä, värittömät ripset ja kulmat, siniset silmät...mielestäni olen juuri niin stereotyyppitapaus suomalaisesta ulkonäöstä kuin voi olla. Niin että lopuksi jää aina tunne, että toinen juuri kertoi, kuinka ruma olen. Ja kuten näissä tilanteissa ennenkin, nytkin muistelin lohdutukseksi , miten kävi pietarilaiselle tyttökaverilleni, joka meni Helsingissä kotibileisiin farkuissa ja T-paidassa. Vastaanotto oli: "Olet siis venäläinen?", "Kyllä.", "Mutta asut Suomessa?"  "En, miten niin?", "Et näytä huoralta."
Turistit, tunnistakaa simanmakuinen olut Redds ja syrok-patukka. Näitä ostatte.

Michel. Eli Misha. Miksi sille ei voitu antaa vain suoraan nimeksi Misha?

Huoneeni parvekkeen suuntaan kuvattuna. Misha ei karkaa parvekkeelta. En tajua.

Vielä pari sanaa taiteiden yöstä. Viime lauantaina oli neljäs kerta, kun sellainen järjestettiin Petroskoissa. Ohjelma oli erittäin voimakkaasti painottunut folklore-tyyppisiin esityksiin. Oli kansantansseja ja -laulua, keskiajan ritarit -esitys, kansallispukujen muotinäytös ja kirkonkellojen soittoa. Toki myös joitain valokuvanäyttelyjä ja muistaakseni jokin videotaideteos. Lähdin katselemaan menoa yksin, mikä oli syynä siihen, etten jaksanut guljailla yöhön saakka. Karjalan valtiolliseen  kotiseutumuseoon oli ilmainen sisäänpääsy ja vierailin siellä. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Tilat oli juuri remontoitu. Näyttelyjä oli kahdessa kerroksessa ja esineistö oli runsasta ja hyvää. Jälkeenpäin panin merkille, että museossa ei ollut lainkaan neuvostoajan osastoa. Ihan hyvä. Vaikka ajanjakso on erottamaton osa historiaa ja sinällään mielenkiintoinen, niin museoiden Lenin-patsaiden, tähtirintamerkkien ja kolhoosijulisteiden keskellä päästään  helposti venäläiseen kirpputoritunnelmaan. Kaiken kaikkiaan siis hyvä kokemus, ja olisin voinut lipusta pulittaakin jotain.
Liikuttavaa pynttäytymistä Taiteiden yössä.

Kellonsoittaja.

Rekonstruktio haudasta vuodelta n. 6000 e.Kr.

Kalevala-korujen ystäville.

On pikkupyörä saanut pyöriä monesti.

Puupatsas

Kansallispukuja piisasi sinä päivänä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Matka Petroskoihin alkanut!

Blogini muuttuu hetkeksi matkapäiväkirjamaiseksi, vaikka minulla onkin enemmän taipumusta päivittää ennemminkin tietyistä teemoista, joita olen pyöritellyt mielessäni kuin kertoa niin sanotusti "päiväkuulumisia". Päiväkuulumisissa on eittämättä puolensa, sillä silloin voi nähdä omien katsantokantojen kehityksen historiaa.No mutta nyt siis Petroskoihin.

Petroskoissa olen kävellyt työmatkan, käynyt pankkiautomaatilla ja ruokakaupassa. Katukuva muistuttaa hieman Tveriä, hieman Viipuria, vaikka sanoisin, että pihat täällä ovat aivan omanlaisensa, tai no...karjalaisia. Työmatkani kulkee tällaisten pihojen poikkia, joten sen kummemmin niitä kuvailematta voin päivittää pari valokuvaa tänne myöhemmin.



Tulin tänne kuululla kakadu-marshutkalla Tampereelta. Yli  mentiin Värtsilässä ja  ilman jonoa, mikä voitonpäivänä eli pitkien pyhien jälkeen oli erikoista. Muutenkin rajanylityspaikka oli sympaattinen pieni toimipiste, jossa Venäjän puolella kuului rajavartiokoirien haukuntaa niiden lähellä olevasta tarhasta. Pelkäsin, että rajan jälkeen tie muuttuisi kinttupoluksi, mutta sehän oli mahtavassa kunnossa eikä keskinopeus vähentynyt lainkaan. Liekö teiden hyvä kunto sidoksissa johonkin armeijan nopeaan liikutteluun, en tiedä. 

Maisemat auton ikkunasta olivat ihan odotunlaiset, sellaiset mitä Karjalasta on aina kuullut kerrottavan, mutta silti talot ympäristöineen tekivät vaikutuksen. Mäntymetsän välistä sukelsi tasaisin väliajoin esiin kyliä aidattuine pihapiireineen, kasvimaineen, lautaseinineen ilman maalia ja sisäänromahtaneine kattoineen. Yritin valokuvata, mutta liian nopeasti kylät vilisivät ohitse. Kaikki snapshotit siis matkan varrelta.



Pysähdyimme yhdessä kylässä, jonka asema oli kafe-bar-rakennus ja sen takana matkalaisia helpottavat puuhuussit. Päivä oli aurinkoinen ja paikan vanhatpojat kello kolmeen aikaan jo hyvä humalassa ja käyskentelemässä raitilla. Leppoista maalaiselämää siis. Matka Tampereelta Petroskoihin saakka kesti noin 13 tuntia. Huomattavan paljon mainostettiin tienvierillä autojen varaosamyyntiä ja autonrenkaita. Hittiartikkeleina ne pysyivät vielä kaupunkiin saavuttuammekin.