Suuntaudu Venäjään -semma 17.3.2011

Tämän viikon torstaina kuuntelin Suomi-Venäjä-Seuran järjestämää Suuntaudu Venäjään -seminaaria. Ainejärjestöjen s-postilistoilla oli mainostettu seminaarin olevan "kovatasoinen talousseminaarin Venäjästä kiinnostuneille", jossa  "eri alojen asiantuntijat kertovat omakohtaisia kokemuksia Venäjän liiketoiminnasta ja sen lukuisista mahdollisuuksista". Esiintyjien asiantuntijuutta ei käynyt epäileminen; ulkoasiansihteeri Antti Helänterä Venäjä-osastolta, Fortumin Venäjä-tiedottaja Satu Niemelä ja IKEAn johtaja Juha Taskinen sekä Tampereen ammattikorkeakoulusta väkeä kertomassa venäläisten matkailun kehittämisestä Pirkanmaalla.


Kun esiintyjät ja yleisö (pääosin Tampereen yliopiston venäjänlukijoita niin käännöstieteen kuin filologian yksiköistä) olivat näin korkeatasoista, saattoi odottaa vain jotain tajunnanräjäyttävää sympousiumia. Ennakko-odotusten vuoksi pettymys oli aikamoinen. Puhujat nimittäin olivat selvästi valmistautuneet aivan erilaista yleisöä varten. Sisällöt olivat sen tason perustietoa Venäjästä, että uskallan väittää itsekin saavani vastaavan esityksen kokoon puoli tuntia googlessa vietettyäni ja senkin ajan tarvitsisin vain numerofaktojen hakemiseen. 


En tiedä, mille tahoille seminaaria oli mainostettu, mutta tunsin niin monet kasvot salissa, että ainakin paikalle tulleista suuri osa oli kielten väkeä. Siksi oli erittäin harmillista, että yleisölle kerrottiin muun muassa sellaisia asioita kuin, että Venäjä on vanhan ja modernin sekoitus (kuin vakuutellen, että Neuvostoliitto todella on historiaa) tai että venäläiset teitittelevät toisiaan. Tilanteen absurdius taisi selvitä myös puhujoille. Helänterä kysyi alkajaisiksi yleisöltä, kuinka moni ei ollut koskaan käynyt Venäjällä. En nähnyt kuin pari kolme kättä eturivissä, jotka kuuluivat TAMKin opiskelijoille. Myöhemmin Niemelän kysymykseen, kuinka moni puhuu venäjää, nousi pienten hyväntahtoisten naurahdusten saattelemana suunnilleen yhtä monta kättä, kuin alussa oli jäänyt alas. Venäläiseen tapaan ehdin jo mielessäni kysyä kto vinovat ja selailtuani seminaarikansion läpi, selvisikin, että olin Suomi-Venäjä-Seuran jäsenhankintatilaisuudessa. Taloudesta ei ollut yhden yhtäkään lippulappusta, eikä se esiintynyt sanana edes seminaarin ohjelmassa. Lienee käynyt niin, että puhujat saatiin mukaan vetoamalla ylevään tarkoitukseen opiskelijoiden värväämiseksi Venäjä-hommiin ja yleisö saatiin mukaan sieltä, mista nyt johonkin Venäjä-seminaariin ylipäätään voi odottaa kiinnostusta löytyvän. No big deal, mutta epäilenpä, palveliko tällainen edes jäsenhankintakampanjaa, sillä moni paikallaolijoista varmaan tiesi jo seurasta tai oli sen jäsen.


Tauolla kahvijonossa takana oleva kaverikin tunsi olonsa huijatuksi, mutta mitäpä ilmainen pulla ei korjaisi. IKEA-osuus oli vielä kuulematta. Taskinen osoittautui juuri sellaiseksi ihmiseksi, jonka jokainen haluaa jutuniskijäksi illanistujaisiinsa. Toisin kuin edellisillä esiintyjillä, hänellä ei ollut edes power point -dioja vaan show koostui tarinankertojan anekdoottikokoelmasta. Erinomainen ratkaisu, kun kellokin kävi jo iltaseitsemää ja jengi virittäytyi jutustelu-moodiin. 

Vapaa keskustelu oli polveilevaa. Kysyttiin niin kepeitä (itsepalvelukassojen toimivuudesta Venäjän IKEOissa - kuulema ovat käytössä) kuin vakaviakin (miksi venäläisiä akateemisesti koulutettuja ei hyödynnetä viennissä). Itseäni kiinnosti Ulkoministeriö työpaikkana. Helänterä vastasi, ettei KAVAKUun millään kielitutkinnolla päästä, mutta alkoi sitten epäröimään haun pisteytystä yms. ja lopulta ei osannut kertoa. Saanhan tuon itsekin selville surffailemalla, mutta en keksinyt muutakaan. Mielessä nimittäin vilisi erittäin epäasiallisia ajatuksia IKEAn jarruvaihteesta Venäjällä ja Fortumin viestintähaasteista venäläiselle yleisölle louhosten suhteen. Muiden kysymyksistä kuitenkin päättelin, että moni oli tullut paikalle juuri siinä toivossa, että saisi jotain vihiä työllistymisestä. Tällaisiin tarkoituksiin seminaaria ei kuitenkaan oltu suunniteltu, mikä jättää viittä vaille maisterien hyeenalauman etsimään seuraavaa koluttavaa. 


Suunnittelin jo alkuviikosta päivittäväni seminaarista blogiin ja ennen kaikkea sen sisällöstä. Mutta näin kävi. Jos nyt muistiinpanoja luen ja poimin sieltä jotain, niin

• 10 vuoden aikana viisumisektori kasvaa nopeasti ja rajavartiosto on arvioinut, että rajanylityksen puolitoistakertaistuvat nykyisestä (ilman viisumivapautta)
• Venäläisten tulvasta ei selvitä pelkästään infrastuktuurisijoituksilla, vaan venäjän osaajia tarvitaan lisää. Kauhukuvana viime vuonna venäjän kirjoittaneiden lukumäärät: 198 pitkän venäjän kirjoittajaa, 452 B-venäjän kirjoittajaa
• Koska venäläiset matkustavat paljon Suomeen, mielikuva syntyy sitä kautta, ei välttämättä tiedotusvälineiden kautta
• Venäjän työpaikoilla on tiukka hierarkia.

 Ei sen kummempaa.

Ja sitten saavuin Moskovaan. Kirja-arvostelu.

Alkuun kuulumisia. Nyt on varmistunut, että menen alkukesäksi töihin Petroskoihin. Olen tosi iloinen! En ole koskaan käynyt siellä, mutta odotan intiaanikesää, sillä eihän (ainakaan vanhan kansan) Karjalassa koskaan sada. Lapset uivat alasti linnunmaitojärvessä, ahomansikat on maukkaimpia ja laitumille ajetut lehmät lihavia. No, lehmiä ei varmaan tule vastaan. Mutta, kesällä Venäjällä, kuten Suomessakin, kaikki on paljon kauniimpaa, jopa neuvostoajan rakennukset.

Tällä kertaa halusin kirjoittaa Anna-Lena Laurénin Sitten saavuin Moskovaan –kirjasta, joka en elämänkerrallinen kertomus. Tiedossa on juonipaljastuksia.

Laurénin teosta ei tietenkään voinut olla vertaamatta hetki sitten lukemaani Tulkkiin, jonka kielellinen köyhyys nousi rinnastuksessa tuskallisesti esiin. Laurén on taitava kirjoittaja. Hän antaa heti kirjan ensimmäisessä luvussa kauniin rakkaudentunnustuksen Moskovalle, jossa on hivenen pettymystä, mutta myös kaipuuta. Aloitus yllätti minut täysin, sitä odotti enemmän jotain krapulanhoitoanekdoottia, millä tällaiset kirjat ruukaavat alkamaan. Suorastaan nerokasta, ettei summaus ”mitä sitten Moskovasta jäi käteen” ollutkaan viimeisellä lehdellä. Siitä asti kirjaa lukiessani, jonka tein muuten yhdeltä istumalta, alitajuntani askarteli itsekseen, mitä itse haluaisin sanoa Venäjälle tai Venäjästä.  Lukiolainen, jolla on pää täynnä ihanaa Dostojevskia ja joka pelonsekaisesti ihailee kuopiolaisdiscojen venäläisiä tyttöjä, on hyvin kaukana tästä nykyisestä tilanteesta.  Niin mistä… se lienee ihan oman postauksensa aihe. 

Laurénin vilpitön rakkaus Venäjää kohtaan saa kaikenmaailman patrakovit näyttämään laskelmallisilta vätyksiltä, jotka eivät tahtoneet sanoa tai ymmärtää muuta emigranttiudestaan kuin ähäkutti, sainpa talon, työn ja ennen kaikkea sain läjän kenkiä. Tulkki on kirjoitettu siihen omalaatuiseen markkinarakoon, jossa suomalaiset ovat kuollakseen kiinnostuneita tietämään, mitä ulkomaalaiset heistä oikein ajattelevat. (Pohjanoteeraus näistä sepustuksista on Inna Latishevan Ryssänä Suomessa). 

Olin lukenut monia arvosteluja odotellessani kirjaa kirjastosta, joten tiesin odottaa ”Sinkkuelämää Moskovassa”. Tässä versiossa ei tosin ollut tyttökavereita,  vaan jokaisen miehen jälkeen kirjailija käy yksinäistä pohdiskelua suhteistaan. Laurénilla on ollut pitkä suhde Sergein kanssa, joka on päättynyt. Sen koommin Sergeitä ei mainita vaan esiin marssii kansainvälinen otos miehiä, joista vasta viides tai kuudes on venäläinen, hänen kanssaan kyseessä on platoninen ystävyyssuhde. Laurén naulaa teesinsä venäläisistä poikaystävinä; isoja lapsia, joita ei voi syyttää mistään, joilta ei voi odottaa mitään. Niitä, joita varrotaan kotiin ikkunan ääressä. 

Muistan lukeneeni vain yhden rehelliseltä vaikuttavan omaelämäkerran, Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Se on koottu päiväkirjamerkinnöistä, milloin ahdistuksen milloin innostuksen vallitessa. Kuten Meriluoto esipuheessaan kertoo: ”Elävyys on käsittääkseni tämän tekstin harvinainen avu. Se on jätettävä sellaiseksi. Ei mitään jälkiviisautta, kuten varsinaisissa muistelmakirjoissa aina. On säilytettävä sellaisetkin mielipiteet joita en tänä päivänä ikinä allekirjoittaisi.”

Ja tässä jälkieditoinnin maussa on kirjan suurin ongelma. Laurén ei jälkiviisastele, mutta syntyi tunne, että joskus, ehkä hyvinkin pian, hän lukee omaa kirjaansa ja sanoo ”tuo ei ollut totta”. Monta sivua kestävä vakuuttelu, että hän rakastaa ystäviään, matkustelua ja ennen kaikkea työtään ei lopulta ollut uskottavaa. Samaan aikaan hänellä on profiili deittipalvelussa, ”vanhojen kulttuurien” keskieurooppalainen flirtti saa hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja illalliskutsun saapuessa hän hyppää mökiltään veneeseen ja hurautta pimenevään iltaan, vaikka hädin tuskin osaa lukea merikarttaa. Kirjoittajan on ärsyttävän hankala myöntää, että kaipaa kipeästi rakkautta ja toivoo tapaavansa miehen, joka saa nauramaan hysteerisesti ajatukselle, että työ voisi olla rakastaja. Välillä tuntui, kuin Laurén olisi ollut YK:n pääsihteeri, sellaisen painoarvon työ sai.

Loppu oli todellinen pommi. Päätin kuitenkin olla kertomatta sitä. Elämässä usein käy niin, vaikka Laurén onnistui bluffaamaan viimeiseen asti.

***

Minua Moskova ei muuttanut. Olen kuitenkin enemmän peterburzhenka, vaikka Moskovaan muuttaessani annoin sille mahdollisuuden. Kai sitä voi digata vain jompaa kumpaa, niin kuin venäläisetkin tekevät. Tahtoisin kysyä Japani-faneilta, että onko heillä sama juttu Tokion ja Kioton kanssa. Tai kiinalaisilla Pekingin ja Shanghain.